TEKSTI LAURA PÖRSTI KUVAT EEVA ANUNDI
Mintunvihreä arpi merinokalsareissa. Kirjottu pöllö housunpolvessa. Satunnaisilla pistoilla paikattu kantapää nilkkasukassa.
Tällaisia hommia Satu Tani, 38, on viime aikoina tehnyt. Hän on korjannut vaatteita, ja samalla vähän itseään.
Tani on ollut työuupumuksen vuoksi kolmesti sairauslomalla kolmen viime vuoden aikana. Työ erityisryhmien taideohjaajana on muun muassa kuvataiteilijaksi kouluttautuneelle Tanille omien arvojen mukaista, mutta silti näin käy toistuvasti.
– Ensimmäisen kerran olin sairauslomalla pari viikkoa jo lukiosta, Tani muistelee.
Lapsena häntä sanottiin herkäksi, ärsyttävyyteen asti. Aikuisena on paljastunut, että kyse on aina ollut vähän muustakin. Kun uupumusoireet nykytyössä alkoivat, Tani pyysi päästä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin. Vihdoin, 36-vuotiaana, koulussa hyvin pärjänneellä tytöllä diagnosoitiin tarkkaamattomuuspainotteinen adhd.
– Toivoisin, että joku lääkäri voisi sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä työkseni ja miten elää, että jaksan, hän huokaa.
Niin kauan kuin kukaan ei sano, ratkaisut on keksittävä itse. Yksi niistä on pieni mutta väkevä: korjaaminen
Mindfulnessia neulalla ja langalla
Kolmelapsisen uusperheen värikkäässä keittiössä Helsingin Lauttasaaressa kasvit puskevat kirkkaan vihreinä ja julisteessa seinällä lukee “Nyt on tämmöstä”. Satu Tanilla on laventelin värinen batiikkicollegepaita ja rauhallinen ääni. Kello tikittää, välillä ollaan pitkään hiljaa.
Adhd aiheuttaa Tanille ylivireyttä, aistiherkkyyttä ja aikasokeutta. Sellaista, että kaapinmaalausprojektiin on ryhdyttävä lähdön hetkellä, hälyisät tilat kuluttavat patterin hetkessä ja sovittuja asioita on vaikea muistaa ilman lukuisia muistikirjoja ja lippulappuja. Niitä on haastatteluhetkelläkin Tanin edessä kukallisella pöytäliinalla: petrolinvärinen kirja (kalenteri), vaaleanpunainen kirja (projekteja ja listoja) ja pino muistilappuja.
Vaaleanpunaisessa kirjassa on muun muassa lista tänä vuonna korjatuista vaatekappaleista. Viimeisin paikkaus: lapsen bokserit.
– Keskittymislääkkeet mahdollistavat sen, että voin saada aikaan asioita. Ne eivät kuitenkaan opeta uusia toimintatapoja aivoille, jotka ovat tottuneet sisäiseen kaaokseen, Tani harmittelee.
Niinpä hän yrittää itse omaksua uusia rutiineja, jotka auttavat. Hän joogaa säännöllisesti ja harjoittelee tietoisuustaitoja. Niihin liittyy parsiminenkin, sillä se pakottaa ylikierroksilla olevat aivot keskittymään käsillä olevaan työhön – yksi pisto, toinen, kolmas. Tanin mielestä siinä on paljon samaa kuin mindfulnessissa.
– Korjatessa on pakko olla läsnä hetkessä ja laittaa huoliajatukset syrjään. Kun työkyky ei ole kunnossa, tuntuu tärkeältä saada tehtyä edes jotakin konkreettista.
Toimimalla ahdistuksen kimppuun
Lilansävyiseen puuvillatrikooseen oli painettu piirrettyjä hevoskuvioita. Asu – paita ja hame – oli äidin tekemä, ja maailman hienoin. Kankaan seitsemänvuotias Satu Tani oli valinnut itse. Se oli heppatytön unelma ja tuntui iholla ihanalta!
Tani on rakastanut vaatteita aina.
– Aistiyliherkkyyteni tekee sen, että olen tarkka vaatteiden tunnusta ja leikkaan esimerkiksi laput aina pois. Lapsena ihoni oireili välillä niin, että pystyin olemaan vain alusvaatteissa.
Silti korjaaminen ei pitkään aikaan kuulunut Tanin repertoaariin. Hän tapasi kiikuttaa nyt 16-vuotiaan poikansa rikkinäiset housut isälleen, joka ”osaa korjata mitä tahansa”.
Tilanne muuttui vuoden 2018 IPCC:n ilmastoraportin jälkeen. Tani oli jo aikaisemmin ollut luonteeltaan maailmanparantaja, kierrättäjä ja kasvissyöjä, mutta raporttiin tutustuttuaan hänestä tuntui, ettei hän tee tarpeeksi elinkelpoisen tulevaisuuden hyväksi.
Synkkyyteen tuntui purevan vain toiminta. Vuoden 2019 Tani oli vaatteiden ostolakossa.
– Halusin kouluttaa itseäni uudenlaiseen kulutusajatteluun, hän perustelee.
Heti alkuvuodesta hajosivat leggingsit, ja kun uusia ei voinut ostaa, Tani ompeli reiän umpeen. Vuoden aikana repeili muutakin. Korjaaminen muuttui rutiiniksi.
– Samalla opin arvostamaan vaatteita eri tavalla. Ennen näin rikkoutuneessa vaatteessa vain reiän, mutta nyt näen, että kangas on 95-prosenttisesti ehjä. Ei olisi mitään järkeä heittää sitä pois.
Tuli toinenkin oivallus: Vaatteet voivat olla kivaa itseilmaisua, mutta tarpeellisia ne eivät useinkaan ole. Oli helpottavaa tajuta omistavansa jo lähes kaikki tarvittavat asiat, kunhan vain korjaa niitä.
Parsiessa on aikaa miettiä
Kotikulmillaan Lauttasaaren rannoilla Satu Tani kävelee mielellään. Hän muutti sinne kolme vuotta sitten sisämaasta Pieksämäeltä ja nauttii meren läheisyydestä. Ensimmäisinä uupumuskausinaan Helsingissä hän tapasi kerätä rannalta roskia. Sekin oli tekemistä, joka auttoi.
Avuksi oli myös hyväksymis- ja omistautumisterapia, jota Tani sai käydä vuoden työterveyshuollon kautta.
– Olen opetellut sairauslomilla vain olemaan, ilman suorittamista. Se on yllättävän vaikeaa.
Vaatteiden korjaaminen on sen verran hidasta, että sitä on vaikea suorittaa. Sen sijaan korjatessa ehtii miettiä. Tani on huomannut, että parsiminen lisää tunnetta kytkeytyneisyydestä: siteestä lähipiiriin ja maapalloon mutta myös niihin ihmisiin, jotka jossain kaukana ovat ommelleet käsillä olevan vaatteen saumoja. Korjatessaan Tani miettii heitä, kunnioituksella.
Paitojen, housujen, sukkien ja kenkien kautta hän on alkanut ajatella myös aikaa hiukan toisin kuin täälläpäin maapalloa on tapana. Hän muistelee lukeneensa kansoista, joiden perinteeseen kuuluu miettiä tekojensa seurauksia seitsemän sukupolven päähän. Se tuntuu tässä maailmanajassa välttämättömältä.
– Kun korjaan sukkaa, ajattelen usein isoäitiäni. Hänen tekemiään sukkia minulla on parsimiseni ansiosta vieläkin käytössä, vaikka hän kuoli 16 vuotta sitten. Menneen lisäksi mietin korjatessani sitäkin, millaista tulevaa maailmaa haluan olla tekemässä, Tani sanoo.
Ongelmasta osaksi ratkaisua
Nyt Satu Tani tekee töitä kolme päivää viikossa. Se on vähän vaikea asia, koska rahaa pitäisi oikeastaan saada viidestä. Hän ei kuitenkaan koe olevansa vielä täydessä työkunnossa. Pää kuormittuu liian nopeasti, ja uni on kadoksissa.
Viime vuonna hän emännöi Instagramissa #kolmevaatettavuodessa-haastetta, jonka tarkoituksena oli rajoittaa uusien vaatteiden osto kolmeen vuodessa.
Hän itse ei aivan yltänyt tavoitteeseen (hän osti kuusi vaatetta), mutta tänä vuonna hän yrittää uudelleen. Tiedossa on, että ainakin leggingsit on ostettava.
– Kauppakeskuksissa kiertely on lapsesta asti tehnyt minulle sellaisen olon, että olen sekoamassa. Olisinpa silloin tiennyt adhd:stani ja siitä, että käsittelen aistitietoa eri tavoin kuin muut, Tani sanoo.
Kiitos diagnoosin, hän osaa nykyään huomioida ominaisuutensa paremmin ja jättää mieluiten kauppakeskukset väliin kokonaan.
– Korjatessa minusta tuntuu, että olen jotain ihan muuta kuin kuluttaja. Olen vähemmän osa ongelmaa ja enemmän osa ratkaisua.
Juttu on lyhennetty versio haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2023. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
