TEKSTI KAISA PASTILA KUVA KATI LEINONEN
Laura-Maria Hyttinen:
“Tutustuin Annaan 19 vuotta sitten yliopistossa, kun aloitimme molemmat kasvatustieteen ja -psykologian opinnot. Tunnistimme toisissamme saman rauhallisuuden – emme ole mitään bilettäjiä. Opiskelijatapahtumien sijaan saatoimme mennä mustikkametsään tai luistelemaan tai pitää Gilmoren tytöt -telkkarimaratonin.
Ystävyytemme syveni uudelle tasolle vuonna 2016. Olin tuolloin kotona kahden pienen lapsen kanssa ja pohdin paluuta työelämään. Annakin sai tuolloin pojan, ja aloimme vaihtaa lenkkeilyn lomassa uudella innolla ajatuksia vanhemmuudesta ja työelämästä.
Koin painetta palata töihin, mutta samaan aikaan halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Minusta tuntuu, etten työntekijänä sovi siihen malliin, minkälainen pitäisi olla, sanoin Annalle, kun olimme kävelemässä. Hän jakoi saman ajatuksen.
Koska töihin meno tuntui vaikealta, aloin lukea avoimessa yliopistossa työ- ja organisaatiopsykologiaa. Sieltä sain ensimmäisen vihjeen: olen introvertti.
Samoihin aikoihin Anna haki tahollaan apua voimakkaisiin kehollisiin reaktioihinsa ja törmäsi erityisherkkyyteen. Aloimme saada palasia kasaan. Ymmärsimme, miksi sosiaaliset tilanteet kuormittivat meitä ja miksi pelkkä ruokakaupassa käynti tuntui välillä niin raskaalta.
Aloimme lukea erityisherkkyyttä tutkineen psykologi Elaine Aronin kirjoja. Tuntui helpottavalta, kun omat piirteet sopivat jonkin otsikon alle: minussa ei olekaan mitään vikaa, kyse on hermoston ominaisuudesta. Olin niin innoissani, että saatoin lähettää Annalle monta whatsapp-viestiä päivässä. Jo omien tuntemusteni kirjoittaminen avasi asioita itsellenikin, ja sain mittasuhteita vyöryville tunteilleni.
Oikeastaan kaikki, mitä löydöksestä on sen jälkeen seurannut, on ollut vain positiivista. Kun tietää, mistä kaikki johtuu, kuormittuneisuuden kanssa eläminen helpottuu: minulla on nämä ominaisuudet, ja niiden kanssa minun on pärjättävä.
Isoin juttu on, että itseensä pystyy suhtautumaan armollisemmin kuin ennen. Tiedostan, että vaikka haluaisin venyä enempään, en vain pysty. Minun ei toisaalta myöskään tarvitse venyä tämän enempää, olen riittävän hyvä näin. Tiedän myös, että voin itse vaikuttaa paljon olooni. Eihän minulla silloin ole ongelmia, jos ympäristön olosuhteet ovat suotuisat – ei melua, ei sosiaalista kuormitusta!
Koronasyksynä 2020 kerroin Annalle haaveeni, jota en ollut jakanut kenellekään: haluaisin kirjoittaa kirjan.
Olimme vähän tätä ennen perustaneet yhteisen blogin Lelutornintähystäjät, jonka pitäminen sujui hyvin. Pian kävi ilmi, että Annalla oli sama haave. Tänä keväänä unelmastamme tuli totta, kun julkaisimme yhteisen kirjamme Herkkää arkea – erityisherkkänä työssä ja vapaalla.
Olemme tulleet herkkyyden kanssa pitkän matkan. Nykyään osaamme määrittää, mikä on omannäköistä elämää.
Vanhempainvapaalla syntynyt oivallukseni perhekeskeisyydestäni on kasvanut teoiksi, ja työskentelen omasta valinnastani osa-aikaisesti. Sen ansiosta pystyn olemaan lasteni kanssa juuri niin täysipainoisesti kuin haluankin. Jaksamiselleni on tärkeää, että saan olla yksin kotona muutaman tunnin päivässä.
Annaa näen yhä lenkeillä. Puolisoa saattaa turhauttaa, jos märehdin samaa asiaa pitkään, mutta Annan kanssa voimme yhdessä analysoida asioita ihan loputtomasti, mikä on ihanaa. Kävellessä syntyvät usein myös parhaat ajatukset. Kun kirjoitimme kirjaa yhdessä, kävimme aina ensin lenkillä ja vasta sitten avasimme tietokoneet.”
Anna Lepistö:
“Erityisherkkyyteen liittyy monella outouden kokemus: Apua, olen erilainen kuin muut, kummajainen. Miksi reagoin näin?
Moni jää yksin näiden ajatusten kanssa, ja niin minullekin kävi. Kun aloin nuorena opiskelijana saada paniikkikohtauksia, en puhunut niistä aluksi kuin muutamille ihmisille. Häpesin reaktioitani. Minulle saattoi tulla myös hengenahdistusta tai kipuja, jos esimerkiksi olin sosiaalisesti kuormittavassa tilanteessa. Hakeuduin eri asiantuntijoiden juttusille, ja yritin sitä kautta saada apua oireisiini.
Aloin kuvailla Lauralle kehoni reaktioita kävelylenkeillämme. Ihmettelimme, onko muidenkin elämä pelkkää työstä palautumista. Ylipäätään pohdimme kuormittumistamme eri asioista, ja tajusimme, että olemme erityisherkkiä.
Se oli käännekohta. Vaikka haasteet arjessa eivät hävinneet minnekään, niiden kanssa oleminen muuttui. Tajusin, etten voi muuttaa itseäni. En keksi sitä, että aistini ovat voimakkaat. En kehitä näitä oireita, hermostoni vain toimii näin.
Aikaisemmin saatoin puhua itselleni: Pitäisi olla reippaampi ja rohkeampi. Nyt aloin puhua nätimmin itselleni: Tämä on nyt riittävän hyvä näin.
Herkkä usein vaatii itseltään paljon. Lauran kanssa olen löytänyt sitä, ettei itseään tarvitse pakottaa mihinkään. Miksi pukea sellainen vaate tai pakottaa itseään tilanteeseen, jossa ei viihdy? Olen myös oppinut ymmärtämään, että herkkyys saa kokemaan hyvätkin jutut voimakkaasti. Jos haluan, voin buustata onnen hetkiä: itkeä nautinnollisesti läpi jonkun leffan tai kokea huikeaa iloa lasten rinnalla.
Vaikka olemme Lauran kanssa kumpikin herkkiä, olemme myös hyvin erilaisia. Minä reagoin paljon kehollani, kun Laura taas on enemmän tunnevuoristorataihminen. Meillä on eri keinot elpymiseenkin. Minulle toimivat päiväunet tai vireystilan säätäminen kahvilla, mutta Lauran oloa ei auta nukkuminen. Hän tarvitsee minua enemmän yksinoloa.
Parasta ystävyydessä toisen erityisherkän kanssa on jakaminen. On mahtavaa, kun Laura ymmärtää jo muutamasta sanasta. Voin kirjoittaa viestin: Ruokakauppa-ahdistuspäivä (päivä, jolloin ruokakaupan ärsykkeet ovat vain liikaa mielelle, koska olo on jo valmiiksi kuormittunut) tai Vaatekomerointroverttipäivä (päivä, jolloin ihmiset pelottavat ja ärsyttävät ja tekee mieli vain viikata pyykkiä komerossa kuulokkeet päässä).
Tai sitten kirjoitan vain, että olipa hirveä päivä tai olipa taas yö. Minun ei tarvitse selittää sen tarkemmin, mikä on ollut huonosti. Sekin on tärkeää, että osaamme nauraa itsellemme lempeästi. Ei mene päivää, etten lähettäisi Lauralle itkunauruemojia.
Tulin äidiksi kuusi vuotta sitten. Se oli monin tavoin mullistavaa. Yksi muutos liittyi oman kuormituksen hahmottamiseen. Vasta siinä kohtaa ymmärsin, miten paljon olin aina säädellyt vireystilaani lepäämällä ja ennakoimalla. Lapsen kanssa oli kuitenkin eri tilanne. Vaikka tarvitsin taukoa, päiväunien nukkuminen ei enää onnistunut.
Lauran tuki on ollut tärkeä erityisesti vanhemmuuden polulla. Olen oppinut häneltä paljon suhtautumisesta ulkoapäin tuleviin vaatimuksiin ja lapsiin liittyvästä herkkyydestä – hänellä on muutaman vuoden etumatka äitiydessä.
On tärkeää sanoittaa itselleen, mistä vaatimuksista ehkä ottaa itse paineita, ja yrittää sitten määritellä omat arvonsa: minkälaista elämää haluan. Yritän koko ajan kuulostella, mikä on kaikkein olennaisinta elämässä, ja laskea rimaa muussa.”
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi myös tilata kotiin.
