TEKSTI TIINA KOMI
KUVA ANNA-LIISA NIKUS
Tuukka Hämäläinen, 36, on kokenut lapsesta asti pakko-oireita. Hän on oppinut luottamaan siihen, että ajatukset tulevat ja menevät eikä niihin tarvitse kiinnittää huomiota.
”Ensimmäiset pakkoajatukset ja toimintaan liittyvät oireeni näyttäytyivät jo lapsena, mutta vain lyhyinä kausina. Nukkumaan käyminen oli piinallista, koska pelkäsin, että kuolen nukkuessani. Kuolemanpelkoon liittyvät ajatukset käyvät välillä edelleen mielessäni.
Lukioikäisenä minulle tuli pakonomainen tarve pestä käsiäni. Pesin kädet, ja halusin pestä ne saman tien uudelleen. Jo parissa viikossa tarve pestä käsiäni vähän väliä lisääntyi merkittävästi. Kävin monta kertaa päivässä suihkussa ja vaihdoin vaatteet aina yhden käytön jälkeen. Puhdistin jatkuvasti tavaroitani: koulukirjoja, reppua ja muuta, mikä oli käynyt kodin ulkopuolella.
Pakko-oireinen käyttäytyminen pahenee, mitä enemmän sitä toistaa. Toistosta tulee nopeasti rituaalinomaista ja ahdistavaa. Pian oireeni alkoivat haitata normaalia elämää.
Kahdeksantoistavuotiaana minulla diagnosoitiin OCD, joka on pakkoajatuksina ja -toimintoina ilmenevä psykiatrinen häiriö. Se on hyvin monimuotoinen sairaus. Minullakin on ollut kokonainen kavalkadi oireita, jotka kytkeytyvät muun muassa ihmissuhteisiin, työhön ja itseluottamukseen. Minun on vaikea luottaa siihen, että ihmiset pitävät minusta. Tällaista pakonomaista epävarmuutta on vaikea sietää.
Sairastumiseni taustalla vaikuttivat todennäköisesti vanhempieni ero sekä pitkään jatkuneen koulukiusaamisen aiheuttama stressi.
Opiskellessani teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa hakeuduin terapiaan ja kokeilin myös lääkitystä. Minun oli vaikea olla kodin ulkopuolella. Luennoilla käyminen onnistui, koska ne kestivät vain pari tuntia kerrallaan, eikä myöhästelyni haitannut.
Kun pesee käsiä yli kaksikymmentä kertaa päivässä ja käy suihkussa monta kertaa päivässä, ei ehdi tehdä yhtä paljon asioita kuin muut. En voinut hakea töitä, joka olisi edellyttänyt läsnäoloa työpaikalla.
Sairaus on ohjannut valintojani. Monet asiat työelämässä tuntuivat ahdistavilta – ja likasilta. Aloin kirjoittaa freelancerina verkkojuttuja kotoa käsin. Vapaana toimittajana työskentely tuntui turvalliselta vaihtoehdolta myös valmistumiseni jälkeen.
Kävin viisi vuotta kognitiivisessa terapiassa ja sain työkaluja oireiden kanssa pärjäämiseen. Tein erilaisia altistusharjoituksia. Altistin itseni esimerkiksi kammoamalleni lialle koskettelemalla esineitä ja kirjoja kirpputorilla ja kirjastossa ilman, että tein ahdistusta lieventäviä pakkotoimintoja.
Nyt voin paljon paremmin, vaikka minulla on yhä joka päivä vähän oireita. Kun pakkoajatukset ryöpsähtävät mieleeni, annan ajatusten tulla – ja mennä. Jatkan sitä, mitä olen tekemässä, enkä reagoi niihin mitenkään, koska reagointi on osa pakko-oireilua. En tee mitään lieventääkseni ahdistusta. Tiedän, että se katoaa itsestään.
Ajatusten huomiotta jättäminen ei ole helppoa. Se vaati monen vuoden työskentelyn. Olen oppinut toimimaan, vaikka mielessä on samaan aikaan menossa jotain. Se haittaa vähän keskittymistä, mutta pystyn säilyttämään toimintakykyni.”
Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
