TEKSTI MIRJA AARNIO KUVAT SUSANNA KEKKONEN
Ilta Helsingin kattojen yllä arvostetussa, perinteikkäässä ravintolassa viitisen vuotta sitten. Kymmenien ruokalajien maistelumenu oli edennyt jälkiruokiin, ja tarjoilija saapui pöydän viereen liekittämään crème brûléeta. Alina Tomnikov istui pöydässä, katsoi tapahtumaa ja itki.
Tomnikov oli ravintolassa puolisonsa kanssa lunastamassa lahjakorttia, jonka hän oli saanut palkkioksi eräästä podcast-vierailustaan. Kyyneleet eivät kuitenkaan kummunneet hyvästä ruoasta ja tunnelmasta. Ne olivat alkaneet kyteä jo pari tuntia sitten. Tomnikovilla oli seuraavana päivänä aamutelevision haastattelu, ja myöhäinen illallinen oli alkanut tuntua liian raskaalta ajatukselta.
Hän ei kuitenkaan ollut raaskinut sanoa tätä puolisolleen.
– Halusin antaa hänelle lupaamani kivan illan, vaikka tiesin koko päivän, ettei se ollut nyt hyvä idea. Lopulta itkin koko kolmituntisen illallisen ajan, ja se oli ihan hirveä ilta. Tein hallaa meille molemmille, kun en sanonut suoraan, että haluaisin siirtää illallisen toiseen ajankohtaan.
Tomnikov pysyi hiljaa, koska ei halunnut tuottaa toiselle pettymystä. Niin hän sanoo aina tehneensä.
Sydämessä tyhjä kohta
Alkusyksyn aamuna Alina Tomnikovin ja hänen puolisonsa Lauri Laukkasen kaupunkikodissa näyttää juuri siltä, miltä pienen vauvan perheessä usein näyttää: lattialla ja sohvalla lojuu harsoliinoja ja vaippoja, tiskipöydällä tuttipulloja. Tomnikovin puoliso tekee vauvan kanssa lähtöä asioille, kunhan tämä suostuisi ensin syömään.
Sohvan reunalla on myös Tomnikovin vastikään julkaistu esikoisromaani Käännä hirviö kylkiasentoon. Vaikka romaani ei ole autofiktiota, siinä on hänelle henkilökohtaisia, syviä teemoja. Yksi niistä on itsensä ohittaminen ja oman äänen kadottaminen.
Idea romaaniin sai sysäyksen samoihin aikoihin katastrofaalisen illallisen kanssa viitisen vuotta sitten. Tuolloin Tomnikov hakeutui terapiaan – se kun oli auttanut häntä elämän vaikeina hetkinä monta kertaa aiemminkin.
Päällisin puolin Tomnikovin elämässä oli kaikki hyvin, mutta samaan aikaan hän tunsi sisällään tyhjyyttä.
– Olin monella tavalla etuoikeutetussa asemassa: sain hienoja rooleja, ja minulla oli puolisona ihana, tasapainoinen ja terveellä itsetunnolla varustettu tyyppi ja ystäviä ympärilläni. Silti etsin koko ajan jotakin, joka täyttäisi tyhjän kohdan sydämessäni.
Tomnikov oli huomannut ajautuvansa ristiriitatunnelmissa samanlaiseen asetelmaan kuin ravintolassa – sellaiseen, jossa omia tarpeita tärkeämmältä tuntui se, etteivät muut joutuisi pettymään. Siksi päätöstenteko tällaisissa hetkissä tuntui vaikealta.
– Jos minun piti esimerkiksi tehdä valintoja työprojektien välillä, ahdistuin ajatuksesta, että mahdollisesti suututtaisin jonkun kieltäytyessäni hommasta. Tai jos kuvauspaikalla joku vaikutti hermostuneelta, kuvittelin, että olen tehnyt jotain väärin ja minun pitää jotenkin ratkaista tilanne.
Ajatusmaailma uusiksi
Huoli muiden ihmisten tunteista kuormitti Alina Tomnikovia jo lapsena: hän aisti, jos vanhempien välillä vallitsi kireä tunnelma. Tomnikov oli perheen esikoinen ja asettui sillanrakentajaksi sekä sovittelijaksi vanhempien välillä.
– Haistelin kodin tunnelman heti kotiin tullessani. Halusin, että äiti ja isä olisivat iloisia, enkä ajatellut omien tunteideni olevan niin tärkeitä. Ei minua kukaan tähän asetelmaan laittanut, otin sen itse. Riitatilanteen jälkeen ajattelin, ettei sitä kannata enää edes ottaa puheeksi, nythän kaikki on taas hyvin. Omat tunteet jäivät taka-alalle.
Vanhemmilta riitti silti lapsille rakkautta yllin kyllin. Etenkin isään Tomnikoville muodostui läheinen ja lämmin suhde jo varhain. Isä oli hoitovapailla perheen pienten lasten kanssa.
– Isältä olen oppinut sen, että vaikka mikä tulisi eteen, aina saa kysyä apua. Hän myös osasi näyttää tunteitaan, rakkauttaan ja itkeä avoimesti.
Siksi Tomnikoville tulikin yllätyksenä, kun uusi terapeutti viisi vuotta sitten sanoi, että Tomnikovilla olisi hoivavaje. Sellaista sanaa hän ei ollut koskaan kuullutkaan.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä ihmettä, ei voi pitää paikkaansa. Minuahan oli aina rakastettu, minun kanssani oli vietetty aikaa ja minua oli hoivattu vaikka kuinka paljon.
Jokin ajatuksessa kuitenkin resonoi Tomnikovissa, ja se jäi pyörimään hänen mieleensä.
– Tajusin, että kyse onkin itseni hoivaamisesta – siitä minulla oli vaje. Kun olin koko ikäni yrittänyt miellyttää muita ja ohittanut omat tarpeeni ja tunteeni, en ollut muistanut hoitaa itseäni.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2023 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen.
