TEKSTI MARJA-TERTTU KORPPILA
Surutyö on tehtävä.
Tätä fraasia kouluttaja ja tietokirjailija Mari Pulkkiselle toisteltiin noin 15 vuotta sitten, kun hän menetti kaksi pienokaistaan. Taimi-vauva kuoli raskaudenkeskeytyksessä 24. raskausviikolla. Hänellä oli harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma, joka oli havaittu ultraäänitutkimuksessa samalla viikolla. Kymmenen kuukautta myöhemmin pikkuinen Veikko kuoli kohtuun raskausviikolla 17.
Pulkkisesta surutyö kuulosti aikataululliselta urakalta, joka piti saattaa loppuun ja jonka päämääränä oli selviytyminen. Surutyön sijaan hän koki tipahtaneensa syvälle surun syliin.
− Jollain tavalla tiesin, että suru oli minussa ja minä olin siinä, pysyvästi.
Pulkkinen oli menettänyt jo isänsä parikymppisenä uskontotieteen maisteriopiskelijana. Isän kuolema vaikutti häneen niin, että hän päätti tutkia pro gradu -työssään kuolinilmoitusten muistotekstejä. Myöhemmin Pulkkinen teki väitöskirjansa suomalaisten surusta.
− Lasteni kuoleman jälkeen nostin väitöskirjani keskiöön kysymyksen siitä, miten suru voitaisiin ymmärtää toisin kuin on tavattu tehdä. Ikään kuin suru olisi negatiivista pääomaa, ja yhteinen tehtävämme on pyrkiä vähentämään surua ja sen vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan. Käsitys on kapea, kliininen ja suorituskeskeinen.
Suru rikastuu vuosien myötä
Suremisen taidon koulutuksissaan Mari Pulkkinen tapaa sekä menetyksen kokeneita että niitä, jotka kohtaavat surevia työssään. Toisenlainen surun tulkinta hämmentää ja joskus jopa närkästyttää ammattilaisia. Eikö suru etenekään tiettyjen vaiheiden kautta? Olenko tehnyt työtäni väärin?
Surevat taas pitävät Pulkkisen lähestymistapaa huojentavana. Usein he kertovat, ettei surutyö ole tullut vuosikymmentenkään jälkeen valmiiksi ja nyt he ymmärtävät, ettei sen tarvitsekaan.
Ristiriitaiset käsitykset juontuvat tiettävästi jo 1940-luvulta, jolloin luotiin ensimmäiset surun vaihemallit. Maailman arvostetuimmat surututkijat ovat vedonneet, että vaiheajattelusta luovuttaisiin, Pulkkinen huomauttaa.
− Tutkimuksessa surua on katsottu ammattilaisten näkökulmasta. Surevat taas eivät ole tulleet nähdyiksi ja ymmärretyiksi, koska heille menetyksen kokemus on jotain muuta.
Väitöskirjassaan Pulkkinen tutki 159 suomalaisen kirjoittamaa kirjettä surustaan. Hän ei halunnut rajata sitä, kauanko menetyksestä oli kulunut. Perinteisesti surututkimus on ollut kiinnostunut tuoreesta surusta.
− Stereotypiamme mukaan surevana oleminen on sitä, että maataan sohvalla itkemässä toimintakyvyttömänä. Vuosien ja vuosikymmenten mittakaavassa surevana olemiseen avautuu ihan toisenlainen näkökulma, Pulkkinen sanoo.
Silti suru ei laimene ajan myötä, vaan rikastuu. Isän kuollessa Pulkkinen ei osannut vielä surra niitä asioita, joita hän suree nyt. Kuten sitä, että isä ei saanut tavata hänen lapsiaan tai lapset isoisäänsä.
− Menetyksestä tarjoutuu ajan myötä aina vain lisää surtavaa. On hienoa, että suru on ehtymätöntä.
Miten voit nyt?
Sureminen on elämistä menetyksen kanssa, ja sen vaikuttamana. Kun käsitämme kokemuksen pysyvyyden, pystymme suhtautumaan sureviin uudella tavalla, Mari Pulkkinen sanoo.
Sureva elää menetyksensä kanssa loppuelämänsä mutta jää usein alkuvaiheen osanottojen jälkeen yksin. Pulkkinen toivoo, että vuosienkin jälkeen sureminen nähtäisiin normaalina. Voisimme esimerkiksi kysyä toisiltamme, että miten surusi voi nyt. Kysymys itsessään sisältää oikeutuksen surulle: kysyjä ymmärtää, että menetyksen kokenut on pysyvästi sureva.
− Se on paljon inhimillisempi ja lämpimämpi tapa lähestyä kuin kysyä kaksi kuukautta menetyksen jälkeen, että joko olet toipunut surustasi. Kysyminen ei kerro ihmisten pahantahtoisuudesta, vaan siitä, miten syvällä surutyön malli on meissä.
Kuolemansuru on yhtä lailla minuutta ja arkea muokkaava elämäntapahtuma kuin vanhemmaksi tuleminen tai vaikka avioero, Pulkkinen vertaa. Ihminen voidaankin määritellä kaiken kokemansa summaksi.
Keventämistä ei tarvita
Miksi surevan ihmisen kohtaaminen sitten tuntuu toisista niin vaikealta? Pulkkinen palaa jälleen siihen, mitä suru mielestämme on. Kapeaan käsitykseen liittyy ajatus, että meidän tulisi lievittää toistemme surua keksimällä siitä keventävää sanottavaa.
− Kun menetetään iäkäs läheinen, saatetaan sanoa, että hän sai elää täyden elämän. Keskenmenon jälkeen taas voidaan todeta, että nuorina ehditte vielä saada lapsia.
Surevan kohtaaminen helpottuu, kun ymmärtää, ettei suru ole ratkaistava ongelma. Lohduttamisen sijaan voimme opetella sietämään toisen surua − kuunnella, minkä kanssa toinen joutuu elämään, ja luoda edellytyksiä suremiselle.
Välimatkan pitäminen voi tuntua helpommalta ja turvallisemmalta ratkaisulta, sillä sureva saatetaan kokea pelottavana. Varsinkin jos hän on menettänyt lapsensa.
− Siinä on pelkona, että jos antautuu liian läheisiin tekemisiin surevan kanssa, joutuu kohtaamaan sen, että omakin lapsi voi kuolla. Väitöskirja-aineistossani usea sureva kuvasi, että suru on kuin tarttuva tauti ja varsinkin lapsensa menettäneitä kohdellaan kuin tartuttavina.
Syntyneet sureviksi
Ilman surua meillä olisi vain menetyksemme, jotka eivät merkitsisi meille mitään. Surun vähättelyn ja keventämisen sijaan Mari Pulkkinen rohkaisee laskeutumaan surun syliin.
− Kieltämistä helpompi vaihtoehto on ottaa suru vastaan ja tutkiskella menetyksestä tarjoutuvia merkityksiä. Silloin aukeaa sellaisia näköaloja omaan itseen, muihin ihmisiin ja maailmanmenoon, joita ei muuten aukene.
Suru ei riistä mahdollisuutta iloon ja onneen – päinvastoin. Pulkkinen näkee, että se mahdollistaa hyvän ja syvän elämän.
Kollektiivinen suru esimerkiksi kuningatar Elisabet II:n tai viihdetaiteilija Vesa-Matti Loirin kuoleman jälkeen kertoo Pulkkisen mielestä perimmäisestä taipumuksestamme surra.
− Hakeudumme sen äärelle, mikä meitä ihmisiä suurimmalla mahdollisella tavalla yhdistää. Olemme kaikki sureviksi syntyneitä, menettäjiä ja menetettäviä. Se on ihmisen perusolemus.
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi myös tilata kotiin.
