TEKSTI PINJA BERKAN KUVA MARJAANA MALKAMÄKI
Roosa Nieminen:
“Aloimme avopuolisoni kanssa yrittää lasta elokuussa vuonna 2020. Yllätykseksemme meillä tärppäsi heti, mutta kuudennella raskausviikolla sain keskenmenon. Pikkusiskoni Veera odotti toista lastaan, ja olimme iloinneet siitä, että saisimme samoihin aikoihin vauvat.
Kun raskauteni päättyi, surimme yhdessä. Veeran tyttären syntymä oli ristiriitainen hetki. Olin onnellinen siskon puolesta mutta surullinen ajatellessani, että meillä voisi olla samanikäiset lapset.
Tulin keskenmenon jälkeen heti raskaaksi, mutta raskaus osoittautui kohdunulkoiseksi. Olin vihainen ja pettynyt kehooni. Mietin, että tämän pitäisi olla maailman luonnollisin asia.
Kun kahdeksan kuukautta myöhemmin tein taas positiivisen raskaustestin, ajattelin, että tämän lapsen on pakko olla tarkoitettu meille. Raskausoireet pahoinvointeineen olivat voimakkaampia kuin aikaisemmissa raskauksissa, sekin antoi toivoa. Varhaisultrassa kohdussa todettiin elävä pikkuinen.
Olin kahdennellatoista raskausviikolla ja ajatellut kertovani ilouutiset muillekin. Sitten oireet vähenivät, ja yhtenä aamuna heräsin tunteeseen, että pikkuinen ei enää elä.
Selvisi, että samana aamuna lapsi oli menehtynyt kohtuun. Menin osastolle viimeisillään raskaana olevien sekaan. Odotusaulassa katselin järkyttyneenä, kun viereinen pariskunta silitteli raskausmasua. Yöksi sain onneksi yksityishuoneen. Keskeytys oli kivulias, mutta olin helpottunut. Keho sai päätökseen sen, mikä oli väistämätöntä.
Kolmannen keskenmenon jälkeinen vuosi oli epätoivon värittämä. En saanut iloa mistään. Rakkaat harrastukset, maalaaminen, kuntosalitreeni ja pyöräily, jäivät. Läheisten seurassa tuntui, etten pysty antamaan itsestäni tarpeeksi. Välttelin ystäviä, jotka olivat raskaana, enkä pystynyt onnittelemaan, kun joku sai lapsen. Muut elivät vauva-arkea, elämää, josta haaveilin.
Veera oli ainoa, johon en kokenut tarvetta ottaa etäisyyttä. Hän jaksoi aina kuunnella. Vertaistukikin oli pelastusrengas. Keskenmenojen aikaan sain Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n kautta tukea muilta saman kokeneilta.
Nykyään kuulun raskaudenaikaisen menetyksen kokeneiden Tähti ry:n hallitukseen. Kaikesta kamalasta voi seurata jotain merkityksellistä, omien kokemusten myötä voin auttaa muita.
Psykologi Mirka Paavilainen kuvaa lapsettomuutta niin, että on kuin seisoisi junalaiturilla, jossa junat on täytetty unelmilla. Kerta toisensa jälkeen katselet, kun muut astuvat vaunuun ja jatkavat kohti unelmiensa täyttymystä. Odotat vaunuasi, mutta sitä ei kuulu, etkä tiedä, kauanko joudut odottamaan.
Olin pitänyt itseäni määrätietoisena unelmien toteuttajana. Huonoina aikoina kadotin yhteyden siihen puoleen. En voinut vaikuttaa siihen, mitä kehossani tapahtuu, ja epävarmuus perhehaaveiden toteutumisesta vaikutti minäkuvaan. Mietin, mitä muuta elämälläni tekisin, ja katkeruus pelotti. Ajattelin, että tällainenko minusta on tullut ja tällaiseksiko jään.
Tarinani sai onnellisen päätöksen. Sain tyttäreni syliini toukokuussa 2023. Se oli paras hetki elämässäni – vauva oli ihana pieni paketti ja tuntui heti omalta. Meimi on päivänsäteemme.
Toki vauva-arki on raskastakin. Aina, jos jokin asia mietityttää, kysyn ensimmäisenä Veeralta, jolta olen saanut hyviä neuvoja.
Olen kokenut elämän yllätyksellisyyden karulla tavalla. Toisaalta myötätuntoisuuteni on vahvistunut, mikä psykiatrisen sairaanhoitajan työssä on positiivinen asia. Näen entistä lempeämmin itseni ja muut ihmiset vaikeuksineen, ja vaikeudet ovat tehneet minusta vahvemman. Ei ole montakaan asiaa, josta en usko selviäväni.”
Veera Jäminki:
“Odotin toista lastani, kun Roosa sai ensimmäiset keskenmenonsa. Iloitsin raskaudestani, mutta samalla tuntui pahalta toisen puolesta. Toivoin, että Roosa saisi kokea sen ilon, jota lapset ovat itselleni tuoneet.
Mietin, mitä kannattaa sanoa. En halunnut levitellä onneani ja tuoda esiin asioita, jotka toisivat menetyksiä pintaan. Se vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ei ole asiaa, josta en voisi siskolleni puhua. Mitään tunnetta ei tarvitse peittää.
Toisen keskenmenon jälkeen Roosassa tapahtui muutos. Hän ihan rehellisesti sanoi, ettei näe toivoa. Roosa puhui itsesyytöksistä, ja sanoin, että keskenmenot eivät ole hänen syytään. Kyllä hän sen varmasti itsekin tiedosti, mutta eihän se tunnetta pois vie.
Kun ystäväni oli viimeisillään raskaana, Roosa sanoi, ettei hän pysty olemaan poikani syntymäpäivillä samaan aikaan ystävän kanssa. Tuntui epäreilulta, että Roosalle lapsen saaminen oli niin vaikeaa. Vältimme ikävän tilanteen niin, että hän ja ystäväni osallistuivat juhliin eri aikaan.
Roosa on saanut keskenmenojen jälkeen kommenttia, että ei muuta kuin yrittämään uudestaan. Se ei varmasti auta siinä kohtaa mitään. Terveydenhoitokin voi olla kylmäkiskoista. Ei pitäisi olla niin, että raskaudenkeskeytyksen jälkeen lähetetään ovesta ulos ja henkinen puoli jää hoitamatta.
Jos tunteista ei puhu, ne patoutuvat. Parasta Roosassa onkin rohkeus. Kaiken kokemansa jälkeen hän puhuu avoimesti tapahtuneesta.
Olemme aina viestitelleet tiiviisti WhatsAppissa, ja niin teimme myös vaikeina aikoina. Olen tiennyt heti negatiivisista ja positiivisista raskaustesteistä, ultraäänitutkimuksista ja keskenmenoista. Huonot uutiset eivät ole vaikuttaneet jaksamiseeni, mutta olen murehtinut niitä. Kun Roosa laittoi kolmannen keskenmenon jälkeen viestiä, mieheni sitten vuorostaan lohdutti minua.
Yritin pysyä positiivisena, mutta lopulta en enää tuonut jatkuvasti esiin toiveikkuutta. Koetin vain olla tukena. Jos ei ole kokenut sellaista menetystä, sitä ei pysty ymmärtämään, mutta tärkeintä on olla läsnä. Sanoin, etten oikein tiedä, mitä sanoisin, mutta kuuntelen aina. Olemme itkeneet – ja välillä myös nauraneet – yhdessä.
Kun Roosa sai tyttärensä, olin onnellinen hänen puolestaan. Kun näin vauvan ensimmäistä kertaa, otin hänet syliin, ja vaikeuksien jälkeen tuntui ekstrahyvältä olla täti.
Roosa on lempeä ja rakastava äiti, joka osaa pohdiskelevana luonteena tunnistaa vauvan tunnetiloja. Olen sanonut, että aina saa kysyä, jos on jotain mielen päällä. Tiedän kokemuksesta, millaista vauva-arki on, ja autan arjessa. Kun perhe oli kotiutunut sairaalasta, vein Roosalle ja hänen avopuolisolleen sushit. Sanoin, että pitelen vauvaa, niin saatte syödä rauhassa.
Asumme naapurikaupungeissa ja kyläilemme toistemme luona aina aikataulujen osuessa yksiin. Tapaamisemme on rentoa yhdessäoloa kotona lasten kanssa. Tulevaisuudessa olisi kiva käydä kahdestaan reissussa, kun lapset ovat isompia. Tärkeintä on kuitenkin perusarjen pyörittäminen ja läsnäolo tässä hetkessä.
Roosan vaikeudet ovat vahvistaneet suhdettamme, ja meillä on ihania yhteisiä muistoja. Erityinen hetki oli, kun Roosa oli käymässä luonani tyttäreni synnytyksen käynnistyessä. Laskettu aika oli seuraavana päivänä. Istuimme sohvalla ja selitin, ettei synnytyksen käynnistymisestä näy mitään merkkejä. Heti sen jälkeen lapsivesi tuli, ja aloimme järjestää kyytiä sairaalaan. Olemme todellakin olleet läsnä toistemme elämän suurissa hetkissä.”
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Tilaukseen kuuluvat myös näköislehti sekä koko lehtiarkisto vuodesta 2016 alkaen.
