TEKSTI LAURA PÖRSTI KUVAT EEVA ANUNDI
”Muistan tilanteen, jolloin tajusin, että raja on tullut vastaan. Olin menossa valokuvauskeikalle, ja puuskutin Vantaan Hakunilassa mäkeä ylös selässäni painava kamerareppu.
Olin vähän yli nelikymppinen ja tupakoinut 25 vuotta. Päivässä meni 30 röökiä. Yskin jo tosi kiivaasti, ja keuhkoihin sattui. Tiesin, että nyt on lopetettava, jos haluan pitää terveyteni.
Elämäni pyöri täysin työn ympärillä. Pakenin tunteitani siihen. Toisaalta työ vaatii aina luovuutta, mikä myös on väsyttävää, eikä minulla ollut keinoa palautua. Se aiheutti jatkuvan ylikuormituksen tilan.
Aika ajoin läträsin liikaa viinalla, ja se luonnollisesti väsytti entisestään. Välillä minulla meni paremmin ja välillä huonommin, ja sitten parempina aikoina korjailin huonompien jälkiä ja yritin tsempata itseeni sisäistä rauhaa. Tupakointi kuului tähän: poltin iloon ja suruun, odottaessani ja keikkojen välillä.
Olen monta kertaa yrittänyt lopettaa tupakoinnin, mutta tuon hakunilalaisessa ylämäessä tapahtuneen hetken jälkeen onnistuin ensimmäistä kertaa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta.
Lapsena olin pelannut tennistä ja juossut kilpaa, mutta tupakointivuosina en ollut liikkunut juuri lainkaan. Minusta liikunta ei sopinut kirjoja lukevan, sivistyneen ihmisen identiteettiin. Se oli tietenkin hyvin mustavalkoinen ajatus.
Nyt kuitenkin tein, kuten intuitioni sanoi. Lopetin heti kokonaan ja lähdin ensimmäisenä tupakattomana päivänä juoksulenkille. Tajusin, että kehossani on nikotiinivajauksen jättämää energiaa, joka pitää saada purettua.
Samana iltana astelin ensimmäistä kertaa myös Hakunilan uimahallin kuntosalille. En osannut siellä mitään, ja kaikki tuntui raskaalta, mutta harjoittelun jälkeen oli hyvä olo.
Ehkä vajaan viikon ajan käytin nikotiinituotteita, mutta kauan en niitä tarvinnut. Liikunta toimi
Koukutun kaikkeen helposti, joten aloin heti juosta paljon, minkä seurauksena polveni kipeytyivät. Olin jo ilmoittautunut puolimaratonille, mutta jouduin perumaan sen.
Ryhmäliikunta löytyi sattumalta. Olin kuvauskeikalla kuntokeskuksessa ja innostuin kyselemään sieltä hyvää tarjousta. Asiakaspalvelija mainitsi, että meillä on täällä kuntosalin lisäksi tätä ryhmäliikuntaa, jos sellainen kiinnostaa. Sanoin etten oikein tiedä, mutta päätin tarttua tarjoukseen.
Hankin kengät ja sortsit urheilukaupasta, mutta teknistä paitaa en ostanut pitkään aikaan. En uskonut, että sellainen olisi tarpeen, vaikka myöhemmin olen tajunnut sen toimivuuden.
Ensimmäinen ryhmäliikuntatuntini oli LesMills Bodybalance, joka yhdistää innostavalla otteella kehonhuoltolajeja. Tunsin tietenkin oloni ulkopuoliseksi. Kun piti tehdä alaspäin katsova koira, olin ihan pihalla – sanasto oli vierasta. Ajattelin kuitenkin, että ei sillä ole väliä, jos en osaa. Samaan aikaan sain nimittäin tunnista jotain uskomatonta: väreitä, jotka antoivat ihmeellistä nautintoa.
Jäin siihen tunteeseen koukkuun välittömästi.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen käynyt 413 jumpassa. Se tarkoittaa enemmän kuin yhtä tuntia päivässä. Välipäiviäkin pidän, mutta hiljattain kävin yhtenä sunnuntaina neljällä tunnilla: aamulla ensin kolmella ja sitten illalla vielä yhdellä.
Monesti jumpan jälkeen on niin haltioitunut olo, että tekee mieli lisää, vaikka alkuhuuman jälkeen tämä on jo vähän tasoittunut.
Ajattelen, että liikuntakin on riippuvuus mutta positiivinen sellainen. Kun olen sairaana, jätän kyllä jumpat väliin.
Eräs personal trainer kysyi minulta, mihin oikein pyrin, kun jumppaan niin paljon. Olin kysymyksestä aivan huuli pyöreänä, jopa vähän pettynyt. Ei minulla ole erityisiä pyrkimyksiä. Liikkeen lumo on minulle tunteiden pyörityksessä, jumppa itsessään on silkkaa iloa – miksi aina pitäisi olla tavoitteita? Minua eivät kiinnosta kalorit, mittarointi tai ulkonäön parantaminen. Kansanterveydestäkään en huolehdi.
Nautin ryhmäliikunnan rutiininomaisuudesta. Se on vastapainoa luovalle työlle. Haluan, että tunnilla ohjaaja sanoo selvästi, mitä pitää tehdä eikä anna liikaa vaihtoehtoja; en halua jumpassa tehdä päätöksiä, joita joudun työssä tekemään koko ajan.
Osa ryhmäliikunnan upeudesta liittyy ihmisiin. En jaksaisi kotona jumpata, minusta se olisi kuolettavan tylsää.
Olen se tyyppi, joka bussissa edessä istuessaan juttelee aina kuljettajan kanssa. Saan satunnaisista kohtaamisista voimaa. Jumpassa moikkailen tuttuja ohjaajia ja höpisemme niitä näitä. On upea tunne mennä saliin ja kohdata kanssajumppaajat. Se on eräänlainen seurakunta.
Vaikka liikunta on fyysistä, minulle se on ennen kaikkea mielenterveyden ylläpitoa.
Elämäni on runsaan liikunnan ansiosta tasoittunut. Enää se ei ole vuoristorataa. Runsas kolme vuotta sitten laitoin korkinkin kiinni kokonaan.
Nyt jumppatunnit ovat kohokohtia, joita odotan joka päivä. Saan niistä mielihyvähormoneja, joita ennen yritin saada epäterveellisemmistä asioista.
Vaikka jumppatunti on virikkeellinen ympäristö, minua se rauhoittaa. Liikkeen kautta tavoitan jotakin todellista omasta itsestäni ja pysyn paremmin kasassa. Ilman liikkumista pääni alkaa kohista ja tulen levottomaksi.
Monen elämäntilanteeseen näin runsas liikkuminen ei sopisi. Oleellista onkin löytää juuri se oma juttu. Minulla ei ole lapsia, ja työni on epäsäännöllistä. Tähän sopii se, että käyn liikkumassa ennen ja jälkeen keikkojen ja jätän kamerakamat säilöön kuntokeskukseen.
Jumppien myötä kroppaani on tullut liikkuvuutta ja olen oppinut hengittämään. Sekin vaikuttaa mieleen. Kunto on parempi ja askel kevyt, kun roudaan kuvauskamoja. Siitä nautin. Haluan viisikymppisenäkin mennä koko ajan eteenpäin.
Tanssi on minulle vielä aika uusi ulottuvuus, mutta haaveilen joskus kokeilevani modernia tanssia. Se on samalla tavalla kiehtovaa kuin vaikeat runot tai haastava jazz.
Yhteen mieleen ja ruumiiseen mahtuvat niin kova jumppailu kuin sivistyksen eetoskin. Omaa identiteettiään ei tarvitse todistella, vaan saa vain iloita siitä, mitä tekee.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2024. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen.
