TEKSTI MARJO HENTUNEN KUVA EEVA ANUNDI
Nelli Niemelä, 46:
”Eihän se varmaan niin paljon juo, kuulostaa puhelimessakin niin iloiselta, ajattelin. Kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että Aki soittaa aina nousuhumalassa.
Olen Akia neljä vuotta nuorempi, ja ihailin veljeäni lapsena ja nuorena tosi paljon. Aki puolusti kaikkia ja oli tarkka siitä, ettei ketään syrjitä.
Hän opetti minulle oikean ja väärän. Kun joskus varastin muiden mukana kaupasta, Aki kokosi pihan lapset puhutteluun ja ohjasi, että noin ei tehdä.
Kun alkoholiongelmia alkoi tulla, kuva mureni. Veli, jota olin ihaillut, vaihtui veljeen, josta piti pitää huolta ja olla huolissaan. Se kävi kuitenkin niin varkain, etten silloin sitä tajunnut. Hän on niin boheemi, vähän taiteilijaluonne, perustelin itselleni.
Aina puhelimen soidessa ajattelin, että Aki on satuttanut itsensä tai kuollut. Hän valehteli koko ajan eikä välittänyt edes omista lapsistaan. Tai välitti, mutta käyttäytyi, kuin ei olisi välittänyt.
Riippuvuus ohitti kaiken.
Akin kaverit kaikkosivat, ja hän oli eronnut. Kun Aki istui pakotettuna sukulaisten kanssa ilman alkoholia, hän ei ollut kovin hyvää seuraa. Hänelle tuli ajatuksia salaliittoteorioista ja ajojahdista: rakkaista ihmisistä tuli vähitellen ilkeitä ja pahantahtoisia.
Puhelutkaan eivät enää olleet kivoja. Mitä sä puutut elämääni, ei mulla ole mitään ongelmaa, etsi itsellesi oma elämä, Aki tokaisi minulle.
Hän oli mestari sepittämään tarinoita perinnöllisistä sairauksista ja allergioista, joista kaikki oireet, esimerkiksi sydänongelmat ja kävelyvaikeudet, johtuivat.
Pohdimme läheisten kesken pitkään, mihin vetoamme ja miten saamme Akin ymmärtämään, että hänen alkoholinkäyttönsä on huolestuttavaa. Taskussa oli aina uusi suunnitelma. Yritin puhua Akille, ja luulin voivani auttaa.
On vaikea ymmärtää sitä paradoksia, että alkoholismi on sairaus ja kuitenkin alkoholisti itse juo. Se, että autoin, sai Akin kokemaan, ettei tässä ole vielä mitään hätää.
Lopulta olin todella väsynyt ja sanoin Akille, että kuole sitten. Ajattelin, etten pysty auttamaan ja ellei hän lopeta, on ehkä parempi, että hän kuolee. Sen ääneen sanominen tuntui kamalalta. Sisarussuhteemme oli katkolla parin kuukauden ajan.
Ensimmäisen kerran Aki meni hoitoon kymmenen vuotta sitten. Hoitoon sisältyvässä läheisviikonlopussa tuntui, että Aki oli palannut takaisin, mistä olin vilpittömän iloinen. Löysin vuosikausien jälkeen sen päihteiden piilottaman veljeni, jonka luulin jo kadonneen. Kokemus oli järisyttävä.
Vuonna 2021 Aki alkoi olla kireä. Paljastui, että hän oli juonut salaa puolitoista vuotta. Aki käveli kiukutellen autostani hoitopaikkaan – mitään ongelmaahan ei hänen mielestään taaskaan ollut.
Olin pettynyt ja turhautunut, mutta tiesin tilanteen selkiytyvän, kun hän pääsee hoitoon.
Hoidosta palattuaan Aki tarvitsi yhä paljon tukea ja ymmärrystä. Kun on repinyt elämänsä palasiksi, sitä on ryhdyttävä rakentamaan uudelleen.
En raaskinut sanoa Akille, ettei hän ole ihan aikuinen, kun hän hehkutti niin vilpittömän onnellisena raittiuttaan ja elämän ihanuutta.
Vei ehkä vuoden, ennen kuin hän alkoi itse kannatella itseään ja me läheiset saatoimme vihdoin hengähtää. En pelkää Akin retkahtamista, se on hänen päätöksensä. Olen sanonut, etten ole hänen kanssaan tekemisissä, jos hän juo.
Aki on maailman paras tyyppi. Olen valtavan ylpeä veljestäni ja siitä, että olemme voineet yhdessä käsitellä näin vaikean asian ja selvinneet siitä ilman välien rikkoutumista. Suhteemme on mutkaton ja luottamuksellinen.”
Aki Saariaho, 50:
”Olimme Nellin kanssa läheisiä jo lapsina, ja puolustin aina pikkusiskoani. Kun olin 13 ja Nelli 9, vanhempamme erosivat, ja menimme ikään kuin eri perheisiin. Muutimme samalla kauas toisistamme.
Uskon, että Nellillä oli vähän idealisoitunut kuva minusta. Kesti pitkään, ennen kuin hän näki totuuden sairaudestani.
Valehtelin Nellille puhelimessa, etten ole juonut. Kun kävin hänen luonaan, olin usein krapulassa ja ärtynyt. En kuitenkaan pohtinut suhdettani läheisiini, sillä elin omassa myrkytyskuplassani.
En myöskään pyytänyt juuri koskaan anteeksi, sillä en kokenut itseäni syylliseksi. En minä mokaillut kännissä, niin vain kävi. Olin hahmo, jolle tapahtui kummallisia asioita.
Alkoholismi on käsittämättömän itsekeskeinen sairaus. Päihde meni omien lasten ja perhesuhteiden edelle – kaiken edelle.
Kun sain aivoinfarktin ja olin tarkkailussa Meilahden sairaalassa, Nelli oli keskeyttänyt oman lomansa ja tullut katsomaan minua. Olin naureskellut hänelle, ettei tässä mitään hätää ole.
Lääkäri sanoi, että sinun on pakko lopettaa juominen tai sisäelimesi sammuvat yksi kerrallaan. En kuitenkaan tuntenut itseäni missään vaiheessa sairaaksi tai huonovointiseksi.
Ensimmäinen ajatus sairaalasta päästyäni oli Alkoon meneminen.
Kun olen nähnyt noilta ajoilta valokuvia, olen niissä todella sairaan ja pöhöttyneen näköinen. Mietin, miten tuon ihmisen on annettu opettaa koulussa.
Kun Nelli keskusteli juomisestani muiden läheisteni kanssa, se kuulosti minusta siltä, että he ovat taas vain puhuneet keskenään ja kyhänneet salaliittoteorioita eivätkä ole ottaneet minua mukaan. Ihmettelin miksi – eihän minulla ollut mitään ongelmaa.
Alkoholinkäyttöni on tehnyt hirveästi pahaa itselleni ja läheisilleni. Hoitoon kuuluneessa läheisviikonlopussa Nellin kuunteleminen oli sekä surullista että yllättävää.
Hämmennyin, kun hän kertoi, miten olen opettanut hänelle oikean ja väärän. Miten olisin voinut tuollaista tehdä? Olin menettänyt uskon itseeni täysin.
Juuri ennen viimeistä hoitojaksoa Nelli oli sanonut minulle, että kuole sitten, hän ei pysty enää pelastamaan minua. En muista sitä, sillä olin juovuksissa lähes koko ajan.
Kun riippuvuus etenee, tunteet turtuvat pois. Silti olin jollain tasolla tietoinen siitä, että teen väärin. Koko ajan eli toivo vähän paremmasta huomisesta.
Lupasin itselleni, että huomenna juon vähemmän ja olen läheisteni arvoinen. Kyllä he sitten palaavat, kun olen paremmassa kunnossa.
Sanotaan, että kehitys loppuu siihen, kun riippuvuus alkaa. Itsellänikin aikuistuminen tuli vasta raitistumisen jälkeen. Prosessi alkoi ensimmäisen hoitojakson lopussa ja oli kivulias.
Raitistuin vuoden 2021 heinäkuussa. Juomiseni tuntuu edelleen hirveältä tuhlaukselta.
Retkahtaminen ei ole houkutteleva vaihtoehto – en näe, miksi joisin, enkä ajattele kokeilevani. Tunnen itseäni vihdoinkin sen verran hyvin, että tiedän, mitä siitä seuraa. Tiedän myös, että jos alan juoda, siskoni ei enää puhu minulle.
Parasta suhteessamme Nellin kanssa on luottamus. Pystymme puhumaan avoimesti. Saatamme joskus myös haastaa toisiamme, kun käymme puhumassa kokemuksistamme erilaisissa tilaisuuksissa. Kumpikin tietää, että toinen pystyy ottamaan kopin, vaikka asia olisi vaikea.
Vietämme aikaa myös perheidemme kesken: syömme yhdessä ja käymme pakohuoneissa pelaamassa.
Olen kiitollinen Nellille, että hän on jaksanut pysyä rinnallani.
Siskoni on lämmin ja rakastettava, ja olen usein käyttänyt häntä opetustilanteissa esimerkkinä ihailemastani ihmisestä.”
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Tilaukseen kuuluvat myös näköislehti sekä koko lehtiarkisto vuodesta 2016 alkaen.
