TEKSTI HELINÄ KUJALA KUVAT TUULI NIKKI
”Mitä tahansa yrität, se ei kelpaa. Et ole riittävän hyvä missään ikinä.
Opin ajattelemaan itsestäni näin jo lapsena. Sisäinen piiskaaja, jonka myöhemmin nimesin henkilökohtaiseksi kieroksi kusipääksi, oli aina äänessä.
Jos laitoin kahvikupin liian lähelle pöydän reunaa, se huusi, että oletko noin paska ihminen, ettet tajua sen putoavan siitä. Kun siirsin kupin keskemmälle pöytää, se sanoi, että luuletko tuon enää auttavan. Virhe on tehty jo.
Vaativa ja rankaiseva ääni oli yksi niin kutsutuista minätiloistani eli minän eri puolista. Opin vähitellen tunnistamaan niitä sen jälkeen, kun minulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö ja aloin saada siihen hoitoa.
Pääsin mukaan kotikaupungissani Oulussa kehitetyn epävakaatyöryhmä-hoidon piiriin, mikä oli ratkaisevaa toipumisessani.
Ennen sitä minua hoidettiin masennuspotilaana, ja olin kyllä syvästi masentunutkin. Mutta epävakaus aiheuttaa sen, että jos ihminen on yhtenä päivänä voimakkaan masentunut, seuraavana päivänä hän voi ajatella, että jee, kaikki on kivaa, ja nakata lääkkeensä vessanpönttöön.
Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat tosi traumaattisia. Perheessäni oli alkoholismia, ja koin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Jotenkin sain mielessäni rakennettua ympärilleni suojan, kuin saippuakuplan, joka auttoi selviytymään.
Kun olin murkkuiän kynnyksellä, muutimme luonnonläheisestä ympäristöstä kaupunkilähiöön. Ennen olin käynyt rapsuttelemassa lehmiä tuttavaperheen navetalla, mutta uudessa paikassa olivat vain ostari ja kulmakuppilat.
Koulu vaihtui, ja suurin osa luokkalaisistani oli kaukana omasta maailmastani. Monet tytöistä olivat cheerleadereita ja telinevoimistelijoita, joiden joukossa olin outo lintu reikäisissä reisitaskuhousuissani.
Muuton jälkeen alkoholiongelmat kotona pahenivat ja suojakuplani puhkesi aivan totaalisesti.
Minussa alkoivat kehittyä parivaljakkona toimivat vihainen lapsi ja impulsiivinen lapsi, jotka olen nimennyt kaksosiksi. Jos minua tai jotain läheistäni kohdeltiin väärin tai epäreilusti, vihainen lapsi manipuloi impulsiivisen lapsen tekemään milloin mitäkin.
Kerran sain kaveriltani meikkejä, koska ne eivät olleet sopineet hänen ihonvärilleen. Kun äitini näki ne, hän syytti minua varastamisesta. Seuraavassa hetkessä olin jo oikeasti varastamassa meikkejä läheisestä kaupasta. Näytin ne äidille: tässä ovat saadut, tässä ostetut ja tässä varastetut meikit.
Vieläkään minua ei uskottu, olin valehtelija.
Tämä sai aikaan sen, että minusta tuli yhdessä vaiheessa täysi kleptomaani. Sen verran oikeudentajua tunsin, etten koskaan varastanut pienistä kivijalkamyymälöistä vaan vain isoista liikkeistä. Varastin ja myin meikit kavereille puoleen hintaan.
Pohjimmiltani en koskaan voisi kuvitella tekeväni mitään tuollaista. Se kertoo siitä, miten voimakkaita minätilat voivat olla.
Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan, mutta kaaos sisälläni jatkui. Perheessäni sattui traaginen tapahtuma, ja menin niin sekaisin, että vietin hetken psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Sieltä kotiuduttuani jäin useiksi vuosiksi tyhjän päälle ilman hoitoa.
Eräänä päivänä vuonna 2011 päätin, että tämän on loputtava, en jaksa enää elää.
Silloinen koirani pelasti minut, kun olin jo toteuttamassa aikeitani. Se oli taustaltaan pelkoaggressiivinen katukoira, joka minulle tultuaan oli pysytellyt enimmäkseen sängyn alla. Nyt se tuli ensimmäistä kertaa lähelleni hyväntahtoisena, ilman pelkoa.
Koira painoi päänsä syliini, katsoi minua silmiin ja melkein kuulin sen sanovan, että älä mene vielä.
Jos nyt kuolen, koira tultaisiin lopettamaan, ajattelin. Sillä hetkellä päätin, että en voi lähteä, koska minun takiani ei saa kuolla kukaan muu.
Tämän tapahtuman jälkeen ystäväni vaati minua lupaamaan, että haen itselleni apua. Tein niin, ja minusta tuli kaupungin mielenterveystoimiston asiakas.
Päästyäni epävakaatyöryhmään vuonna 2017 aloin vihdoin saada selityksiä sille, mitä päässäni tapahtuu. Siihen asti kaikki oli ollut kuin tuhannessa sotkussa oleva lankakerä.
Osallistuin ensin kolmen kuukauden ryhmään ja sen jälkeen kahteen vuoden kestäneeseen ryhmään. Hoitoon kuului sekä yksilötapaamisia hoitajan kanssa että ryhmätapaamisia.
Opin, mitä epävakaudelle tyypilliset minätilat ja niiden taustalla olevat skeemat eli tunnelukot ovat.
Pikkuhiljaa tutustuin omiin minätiloihini, ja vyyhti alkoi aueta. Henkilökohtaisen kieron kusipään ja kaksosten lisäksi tunnistin hylätyn orpolapsen, joka tarvitsi tunteettoman robotin lailla toimivan sotilaan suojakseen. Oli helpotus, kun ne kaikki saivat kasvot.
Kun minulta oli vaikka mennyt jossain tilanteessa kuppi nurin, jälkeenpäin jäsensimme, mikä minätiloistani oli missäkin kohtaa ollut äänessä ja miksi. Opin myös ennakoimaan, kuka päässäni huutaa milloinkin.
Jos koira pelasti henkeni aiemmin, toipumisessani suuri merkitys oli hoitajallani Annaliisalla. Häneen muodostui vahva luottamusside, jonka ansiosta pystyin olemaan aito ja avoin.
Kun muutama vuosi sitten oli aika lopettaa hoitosuhde ja lähteä omille siiville, olin ensin kauhuissani. Pian tajusin itsekin, että selviydyn kyllä.
Sana armollisuus oli minulle ennen kuin kirosana. Kun hoitaja sanoi, että ole armollinen itsellesi, minulle tuli jo fyysisestikin etova olo. Nykyisin jos en jonain päivänä jaksa tehdä mitään, en sitten tee mitään. En ajattele, että olen paska ihminen, jos haluan vaikka ottaa päikkärit.
Totta kai edelleen välillä ahdistaa, suututtaa ja menee hermot, mutta se on normaalia. Olen jo perusluonteeltani aika räväkkä ja tulisieluinen, mutta epävakaa en enää ole.
Saan välillä paniikkikohtauksia, näin aikuisiällä jopa enemmän kuin nuorena. Nykyisin huomaan, kun kohtaus on tulossa, ja tiedän, ettei sille tarvitse tehdä mitään. Silloin se menee nopeammin ohi.
Henkilökohtainen kiero kusipää ei enää ole äänessä. Jos kahvikuppi jää pöydän reunalle, ajattelen vain, että tuossa onkin riskialtis paikka, siirretäänpä kuppi vähän kauemmas. Tai jos unohdan autolla ajaessa käyttää kerran vilkkua, kukaan ei hauku minua siitä vielä puoli vuotta jälkeenpäin. Myös muut minätilat ovat hiljentyneet.
Usein ihminen pitää esillä valokuvaa menetetystä läheisestään. Omassa päässäni säilytän nämä viisi tyyppiä valokuvina piirongin päällä, jotta muistan ne.
Olen tehnyt ison työn, ja olen aidosti ja rehellisesti ylpeä itsestäni. Olen suoriutunut ihan helvetin hyvin.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2024. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen.