Teinit lapseni opettivat, että tylsäily on mahtavaa
8.9.2017
Viime viikonloppu oli ihana. Koko perheemme vietti sen kotosalla tehden ei-juuri-mitään. Ehdimme kinastella Dianasta, syödä saunamakkaraa, nuokkua palapelin yllä ja löhnöttää telkkarin ääressä. Joku neljästä muisti säännöllisin väliajoin hyräillä Bat & Ryydin Ehtaa tavaraa -biisiä niin, ettei korvamato päässyt keltään hetkeksikään kuolemaan. Oli ihan vain tosi tavallista.
En nuorempana äitinä ollut hyvä nauttimaan tavallisesta. Toimittajan urani kiihkeimmät käynnistysvuodet osuivat samaan aikaan esikoisen koulun alun kanssa, ja nyt perästäpäin tiedostan kirvelevästi, miten paljon enemmän olisin voinut olla niihin aikoihin kotona. Ihan erityisesti olisin voinut kotona ollessani olla enemmän läsnä myös ajatusten tasolla. Uusi työ telkkarissa kuitenkin kiehtoi, ja olin rajoiltani varsin auki. Kun jotain oli tekeillä, halusin olla mukana. Ja koko ajan oli.
Mietin töitä töissä ja kotona. Päivät venyivät, ja illoille alkoi kasautua kaikenlaista väljästi töihin liittyvää menoa. Mitä enemmän imeydyin työmietteisiin, sitä vaikeampaa oli asettua olemaan kotona harvoina vapainakaan. Viikonloppuisinkin ylibuukkasin perheen kalenteria kaikenlaisella rynnimisellä. Tuloksena oli kiukkuisia lapsia ja kiukkuisia aikuisia, ja vielä vähemmän haluja olla kotona.
Lopulta kersoista kasvoi kuitenkin mainioita ja töitä on riittänyt, joten ihan mönkään nekään ajat eivät menneet, mutta kyllä se silti jälkikäteen harmittaa.
Nyt meillä eletään teiniarkea. Olen palannut kirjoittamaan kotona ja tajunnut paremmin, missä oikeasti olenkaan korvaamaton. Löytöretkeilen mielelläni nuorisomaastossa. Se on minulle täyttä hyppyä tuntemattomaan.

Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja 15- ja 17-vuotiaiden lasten äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Omat lapseni ovat siinä iässä, jossa olin itse, kun lapsuudenkodissani meni oikein huonosti. Minulla ei ole niistä vuosista kiinteän perheyhteyden, turvallisten rajojen tai juuri minkäänlaisen vanhemman läsnäolon kokemusta. Teinivuosiini osui paljon loukkaavia sanoja ja hajottavia kohtaamisia.
Olen vähän ihmeekseni todennut, että teinien kanssa on ihanaa! Miksei siitä puhuta missään?
Olin pitkään epävarma siitä, miten hanskaisin oman roolini teini-ikäisten vanhempana. Jännitin, olisiko vaihe niin raskas ja synkeä, että se saisi minutkin – melkein nollakäyttäjän – turvautumaan pulloon puhtaasti väsymystäni. Sukeutuisiko lapsista yhtäkkiä kaikkialla kuvattuja katastrofaalisia katoajia, putkasta lunastettavia räyhääjiä tai jonnekin omaan kuoreensa sukeltavia mörköjä? Jotakin riipivän rankkaa uumoilin joka tapauksessa tulevaksi.
Olen vähän ihmeekseni todennut, että teinien kanssa on ihanaa! Miksei siitä puhuta missään? Heistä ei näytä kuoriutuvan tarinoiden pelsepuubeja, eikä minustakaan!
Ennen kaikkea teinit ovat opettaneet, että yhteinen löysä tylsäily on mahtavaa: mitä vähemmän ohjelmoitua tekemistä, sitä mukavampaa.
Jaksan perhehommissa ehdottomasti parhaiten, kun en samaan aikaan yritä olla koko ajan kaikkea kaikille muille. Silloin muistan, että tärkeimmät tapahtumat eletään keittiön pöydän ympärillä arkijutuissa – eikä työn sarka katoa mihinkään, vaikka en olisikaan saatavilla ihan alvaariinsa.