Kun talo tyhjenee, sydän tarvitsee totutteluaikaa
3.1.2019
Viime syksynä itkin paljon. Purskahtelin poruun puolikkaasta sanasta. Pillitin mainosten mukana ja kesken bussimatkan.
Esikoiseni muutti elokuussa toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Välillemme venynyt sata kilometriä tuntui paljon mittaansa pidemmältä. Muutoksen mullistavuus pääsi yllättämään täydellisesti.
Olin toki kuullut tyhjän pesän syndroomasta, mutta en kokenut itseäni äidiksi, joka elää elämäänsä lasten kautta ja unohtaa itsensä. Olinhan aina nauttinut äitiyden lisäksi kaikesta muustakin elämässäni. Pesäni ei myöskään tyhjentynyt. Meillä asuu edelleen ihana 17-vuotias kuopuksemme. Saamme siis lasteni isän kanssa edelleen elää pääpiirteittäin samankaltaista arkea kuin tähänkin asti.
Jotakin ihan perustavanlaatuista nitkahti kuitenkin sielun perukoilla, kun esikoinen astui omaan, aikuisempaan elämäänsä.
Yhtäkkiä emme enää olleet me, supertiivis nelikko. Kodin dynamiikka muuttui, kun yksi puuttui. Ihmettelin hiljaisia huoneita ja puuttuvia juoksuaskelia portaissa. Katoin neljä lautasta vielä lokakuussa. Itkulle ei meinannut tulla pistettä ollenkaan. Tuntui kuin neljännes sydäntä olisi napattu pois.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja kahden lapsen äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjat Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta ja Tiedostavan siemailun taito.
Kuva: Riikka Kantinkoski
Nukuin puhelin päällä ja odotin paniikkipuheluita. Niiden sijasta tulikin hyväntuulisia viestejä ja arkisia kysymyksiä riisin säilymisestä. Kuvia onnistuneesta kaalikeitosta. Tuli viikonloppuvierailuja ja lounastreffejä kaupungilla. Tuli kokonaan uudenlaista äitiyttä.
Itkulle ei meinannut tulla pistettä ollenkaan. Tuntui kuin neljännes sydäntä olisi napattu pois.
Marraskuussa huomasin askelen keventyneen. Itku ei kuumottanut silmäluomilla, enkä enää pyörittänyt päässäni loputonta kelaa siitä, olinko osannut olla riittävän hyvä äiti. En surrut jatkuvasti yhden aikakauden loppumista, vaan aloin löytää isoja iloja uudesta.
Joulukuussa havahduin onnen tunteeseen. Kolmihenkisenä perheenä puuhailu oli antoisaa, ja aina yhtä ihanaa oli mennä junalle vastaan aikuista esikoistakin. Löysin taas omat askelmerkkini.
Olemme kohta muruni kanssa kaksin kotona. Niin oli viimeksi silloin, kun olimme juuri täyttämässä 24 vuotta ja esikoinen oli putkahtamassa mullistamaan maailmamme lopullisesti. Nyt etsimme tietoisesti uusia tapoja olla. Raivaamme aikaa aikuisten ystävien tapaamiselle, peli-illoille ja leffaretkille. Aktivoidumme harrastamaan uusia juttuja yhdessä ja erikseen. Annamme myös näiden haikeiden tunteiden tulla. Hymyilemme hyville muistoille vuosien varrelta.
On huima ajatus, että jos hyvin käy, tämä seuraava elämänvaiheemme on pidempi kuin lapsiperheaikamme, joka on tuntunut yhden elämän mittaiselta.
Mitähän kaikkea jännää elämällä vielä onkaan tarjottavana?
Lue lisää ihmissuhteista & mielen hyvinvoinnista Tunne & Mieli -lehdestä! Kun teet lehden kestotilauksen tammikuun loppuun mennessä, saat lukijalahjana kauniin VALON VUOSI 2020 -seinäkalenterin.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.
