Mitä lymyää
kipujen takana?
6.7.2018
Kasvoin teini-ikäni sellaisessa ympäristössä, jossa tunteilleni ei ollut tilaa. Opin nielemään tarpeitani ja toiveitani, ja kannoin joskus oikein ylpeyttäkin siitä, ettei tunnu missään.
Aikuisena olen tajunnut, ettei tunteita niin vain voi niellä ilman, että ne päätyvät johonkin. Ne eivät, pirulaiset, haihdukaan kokonaan olemasta, vaan hakevat jollakin mystisellä tavalla aina ulostuloreittinsä.
Minulla kaikenlaiset ilman vastakaikua jääneet tunteet tulivat pintaan kehon kolotuksina. Olin jatkuvasti kipeänä ja loukkasin itseni vähän väliä. Mahaa ja päätä koski, ja selkää vasta särkikin. Ihan oikeita kipuja ne olivat, eivätkä luulosairautta. Kun patosin sisuksiini purkamatonta energiaa, sain itseni melkoisiin solmuihin.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja kahden lapsen äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Eniten nieleksin lapsuudenkotini vaikean tilanteen nostattamaa, näin jälkikäteen katsottuna täysin oikeutettua vihaa. Se kerääntyi sisuksiini mustaksi, painavaksi palloksi. Myös suru meni alas ilman ulos näkyviä merkkejä. Se kietoutui mahalaukun ympärille puristavaksi pannaksi. Pelko vihloi milloin polvissa, milloin korvissa.
Aloin yhdistää kehoni jännitystiloja tunne-elämäni kiemuroihin
Iloa sentään osasin näyttää, ja sillä maalasin piiloon kaikki nuo muut tunteet. Mitä tiukempi paikka, sen kramppaavampaan hymyyn vedin suuta.
Vuosien varrella totuin siihen, että minua sattuu melkein koko ajan vähän joka kolkkaan.
Kaikenlaiset epämääräiset kolotukset alkoivat laueta vasta, kun uskaltauduin möyhimään menneitä kokemuksiani ammattilaisen ja vertaistuen avulla. Vasta, kun nelisen vuotta sitten minusta alkoi ryöpytä ulos sellaista raatorumaa ja elokuvakohtauksiin istumatonta, lohdutonta alkuitkua, aloin yhdistää kehoni jännitystiloja tunne-elämäni kiemuroihin. Tajusin, kuinka valtavan määrän olin pakannut piiloon vuosien varrella.
Isoin oivallus tapahtui viime syksynä, kun laskin irti sitkeästi sisääni kiertyneestä häpeästä ja Kosteusvaurioita-kirjani julkaistiin. Hämmästyksekseni huomasin ikiaikaisen selkäkivun hävinneen samalla ovenavauksella. Ovela veijari valeasussaan!
Sanotaan sekin suoraan, että olen kiihkeä länsimaisen lääketieteen ystävä, ja olisin muutaman kroonisen sairauteni vuoksi kuollutkin jo aikapäivää sitten, jos uskoisin siihen, että kaikki kivut ja vaivat ovat vain kuulan kunnosta kiinni. Kipu on aina syytä ottaa tosissaan. Sen kuitenkin olen itsestäni oppinut, että jos jatkuvasti jossain juilii, on fyysisten syiden lisäksi hyvä tarkistaa henkisen kuormituksen tila.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
