TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA MAIJA SAANIO
Sini Kirvesmäki, 42, on kokenut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Pitkän traumaterapian ansiosta hän pystyy nyt elämään ihan tavallista, hyvää elämää.
“Kiusaaminen alkoi heti ensimmäisenä kouluvuotenani. Olin isokokoinen ja hiljainen tyttö, joka pärjäsi koulussa. En uskaltanut sanoa kiusaajilleni vastaan, eikä kukaan muukaan pitänyt puoliani.
Pakenin nimittelyä ja ulkopuolelle jättämistä omaan pääni sisäiseen maailmaan, turvalliseen kuplaan. Koin, että olen vääränlainen enkä kelpaa kenellekään sellaisena kuin olen.
Ajattelin muiden olevan oikeassa. Minusta tuli näkymätön lapsi.
Kiusaamista jatkui yläasteen puoliväliin, kunnes sairastuin syömishäiriöön. Aloin kiusaamisen seurauksena laihduttaa ja lakkasin syömästä. Kun paino putosi, kelpasin yhtäkkiä mukaan porukkaan.
Samalla vahvistui ajatus siitä, etten riitä omana itsenäni vaan kelvatakseen täytyy mahtua tietynlaiseen muottiin.
Vaikka kiusaaminen loppui ja lukiovuodet olivat elämässäni hyvää aikaa, tietynlainen synkkyys ja ulkopuolisuuden tunne kulkivat koko ajan mukanani.
Totuin siihen, että aina on jostain syystä vähän paha olla.
Parikymppisenä olin parisuhteessa, jossa koin lähisuhdeväkivaltaa. Alkuvaiheessa en ymmärtänyt, että kyseessä oli henkinen väkivalta. Rakkain ihmiseni sanoi minulle samoja asioita, joita olin kuullut kiusaajiltani. Yritin jälleen muokkautua sellaiseksi, että kelpaisin.
Minua manipuloitiin ja eristettiin muusta maailmasta, annettiin ymmärtää, etten ole mitään. Lopulta väkivalta muuttui myös fyysiseksi, ja koin kauheita asioita. Koskaan en saanut anteeksipyyntöä, vaan vika oli aina minussa.
Pääsin pakenemaan suhteesta vasta kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Asuin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa yksin, eikä kukaan tiennyt, mitä kaikkea olin joutunut kokemaan. Unohdin sen pian itsekin.
Osa minusta kävi päivisin töissä ja eli normaalilta näyttävää elämää. Minulla ei ollut minkäänlaisia muistikuvia väkivaltaisista kokemuksistani tai kosketuspintaa siihen, mitä kaikkea parisuhteessa oli tapahtunut.
Traumaattiset tapahtumat koteloituivat sisälleni, ja minulla oli ikään kuin kaksi minuutta, jotka eivät kommunikoineet keskenään. Kun pääsin töistä kotiin, persoonani muuttui.
Olin pelokas ja ahdistunut, lasinsiruilla kävelevä ihmisraunio. Minulla oli vahvoja traumaperäisiä oireita: painajaisia, pelkotiloja ja pakko-oireita.
Jollain tasolla tiedostin, että tilanteessani oli jotain outoa, mutta en saanut siitä kiinni. En ymmärtänyt, että oireeni johtuivat kokemastani väkivallasta. Vielä ei ollut oikea aika käsitellä asiaa, ja mieli on niin hirveän viisas, että se suojeli minua.
Vetäydyin omiin oloihin ja yritin vain jotenkin selviytyä arjesta oireideni kanssa. Välillä olin pitkiä aikoja sairauslomalla, mutta oireet eivät helpottaneet. Lopulta en päässyt ollenkaan liikkeelle.
Pidin verhot kiinni, ja varmistelin, että ovet ovat suljettuina. Telkkarin tai radion piti olla koko ajan päällä, sillä ahdistuin, jos asunnossani oli pimeää ja hiljaista. Kun rapusta kuului jokin ääni, pelkäsin että ex-puolisoni tulee ovesta läpi. En saanut nukuttua enkä syötyä.
Kun olin asunut puoli vuotta yksin, tapasin nykyisen puolisoni. Hänestä tuli heti sellainen olo, ettei hän ikinä tekisi minulle mitään pahaa. Aloimme seurustella, ja muutin hänen kanssaan kaupungista takaisin kotiseudulleni.
Silloin päätin hyvin tietoisesti, että menneet ovat menneitä. Ajattelin, että vanhoilla kokemuksilla ei ole mitään merkitystä, ja päätin jättää ne taakseni. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä. Opiskelin ammattikorkeakoulussa, ja arki oli näennäisesti ihan tavallista ja hyvää.
Yhtenä kauniina aamuna, heinäkuussa 2005, heräsin ihan järkyttävän pahaan oloon. Näin ja kuulin omiani ja olin paniikissa. Kun kuulin auton ajavan ulkona, kuvittelin, että nyt eksäni on löytänyt minut.
Ajattelin, että tältä varmasti tuntuu tulla hulluksi. Jollain tasolla tajusin, että nyt ne kaikki vanhat asiat puskevat mieleeni.
Ymmärsin, että tarvitsen apua, ja pääsin juttelemaan päivystävän lääkärin kanssa. Hän kirjoitti lähetteen psykiatrian poliklinikalle, ja siitä alkoi tieni traumaterapiassa.”
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2025 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
