Irina Saari: ”Haluan oppia puhumaan vaikeistakin asioista”

TEKSTI MIRJA AARNIO  KUVA SUSANNA KEKKONEN

Joutilas ja joutava ihminen. Sellaiseksi laulaja ja lauluntekijä Irina Saari tunsi olonsa vuosi sitten keväällä.

Lapsiperheen äidin ja aktiivisesti keikkailleen laulajan elämässä oli koittanut uusi vaihe.

Tuore albumi oli juuri ilmestynyt, kevät oli keikoista vapaa ja puoliso kiinni työprojekteissa. Esikoistytär oli muuttanut omilleen, ja teini-ikäinen poika vietti kaikki viikonloput isoisänsä ja kummisetänsä kanssa metsästämässä.

Irinasta tuntui, ettei kukaan tarvitse häntä.

Hyödyttömyyden tunne vaivasi erityisesti viikonloppuisin. Irina teki palapelejä hiljaisessa kodissa ja kävi lähimaastossa lenkkeilemässä. Muutaman viikonlopun jälkeen tuli oivallus, ettei hänen tarvitse odotella kotona. Sen sijaan hän oli vapaa tekemään jotain hauskaa vaikka ystäviensä kanssa.

– Se ei ollut ainoastaan myönteinen oivallus. Olen paapojaäiti, joka on ollut aina saatavilla lapsia varten. Mietin, mitä ihmettä minä sitten teen, kun toinenkin lapsi lähtee kotoa, Irina sanoo nauraen.

Kun oivallus tulevasta elämänmuutoksesta iski, Irina oli juuri täyttänyt 50 vuotta. Takana olivat ruuhkavuosien lisäksi yhdeksän julkaistua albumia, satoja energisiä keikkoja ympäri maata ja viiden vuoden pesti Elämäni biisi -ohjelmassa.

Puhumisen vaikeus  

Mä kuulen eteisestä askeleet. Sä viereen kaadut, tilaa siihen teet. Et sano sanaakaan, tuijotat mun niskaa vaan. Samalla, kun mä leikin nukkuvaa.

Omien biisien kirjoittaminen on Irinalle väylä purkaa tunteitaan sanoiksi. Esimerkiksi naisen haluttomuudesta kertova Hiljaisuus kuvaa hyvinkin rehellisesti hänen tuolloista elämänvaihettaan.

Vaikka Irina käsittelee kappaleissaan vaikeita ja herkkiäkin aiheita, omista tunteista puhuminen on hänelle vaikeaa. Jo teininä hän purki tuntojaan mieluummin kirjoittamalla kuin puhumalla.

– Pidän itseäni melko vakaana ja tasapainoisena ihmisenä, mutta toisinaan mietin, millaisen möykyn olen ehkä sisälleni kasvattanut puhumattomuudellani. Minun olisi varmasti ollut syytä mennä jo vuosia sitten terapiaan, mutta aina ajattelen, että joku muu tarvitsee terapeutteja minua kipeämmin.

Irinalla on kyllä paljon ystäviä, joiden kanssa hän puhuu. Silloin jutellaan yleensä ystävien asioista, sillä Irina on hyvä kuuntelemaan. Niin hyvä, että toisinaan muiden ihmisten asiat kasaantuvat liian raskaaksi tunnekuormaksi hänelle itselleen.

– Olen konfliktikammoinen, ja minun on vaikea asettaa rajoja, jos joku läheinen tarvitsee apuani. Kun puhelin soi, en välttämättä jaksaisi vastata, mutta vastaan silti.

Kun läheisellä on ongelma, Irina osaa neuvoa ja ratkoa. Mutta jos hänellä itsellään on jotain sydämellään, tuntuu vaikealta puhua ja pyytää apua.

Irina on oppinut avoimuutta tyttäreltään, joka on luonteeltaan suorempi: ensin räjähdetään ja sitten puhutaan asiat puhki, poikki ja pinoon. Hän ihailee tyttärensä suoruutta ja toivoo, että oppisi itsekin vihdoin viisikymppisenä kommunikoimaan myös itselleen vaikeista asioista.

– Kyllä minä hemmetti soikoon haluaisin vielä oppia puhumaan!

Miellyttäjän rooli 

Irina kasvoi Kauhajoella kolmilapsisen perheen esikoisena. Elämä lapsuudenperheessä oli kaikin puolin hyvää, mutta Irina oppi jo tuolloin olemaan kiltti. Perusmiellyttäjän roolista on ollut haastavaa päästä irti.

Vanhemmat erosivat Irinan ollessa kahdeksanvuotias, pikkuveljet olivat tuolloin vasta alle kaksivuotiaita.

Irinan äiti jäi 26-vuotiaana yksinhuoltajaksi juuri rakennettuun taloon. Lisäksi hänellä oli lastenvaateliike ja oma firma hoidettavinaan.

– Viimeistään teini-iässä tajusin sen kuorman, jota äiti kantoi, vaikkei hän olekaan meitä koskaan kuormittanut huolillaan vaan hanskannut hommat tosi hienosti. Isäni oli alkoholisti, aina kiltti mutta silti sellainen, jonka kanssa piti olla herkillä. Minä halusin olla muille mahdollisimman vaivaton.

Vaikeus sanoa ei kuormittaa Irinaa edelleen aika ajoin, vaikka hän on opetellut etenkin työasioissa myös kieltäytymään. Silti hän on suostunut monta kertaa esimerkiksi keikalle, josta hänellä on alusta lähtien ollut huono fiilis. 

– Pelkään aiheuttavani ihmisille pahaa mieltä ja haluan, että minusta jää hyvä mielikuva. Sellainen, että olen pystynyt olemaan jotenkin avuksi tai helpottamaan toisen elämää.