TEKSTI MERI NYKÄNEN  KUVA KAISA SIRÉN

Riina Mattila, 35, eli vuosia koulukiusaamisen ja käsittelemättömän trauman kanssa. Muistot nousivat pintaan vasta aikuisiällä. Nyt hän tuntee olevansa turvassa maaseudulla läheisten ihmisten ja eläinten keskellä. 

 

”Asun Rovaniemellä puolisoni ja eläinten kanssa. Meillä on täällä kolme aasia, vuohia, lampaita, kanoja, kukkoja ja kaneja. Pihapiirissä asuu myös kaksi parasta ystävääni ja toisinaan talkoolaisia.

Pyöritän kolmatta vuotta eläinten turvakoti Auroraa, joka sai alkunsa vähän sattumalta. Innostuin ystävän vinkistä pelastamaan lampaita toimintansa lopettavalta tuotantolammastilalta.

Olen tyytyväinen, kun katson tätä kaikkea ympärilläni. Pikkuhiljaa olen alkanut vuosien jälkeen nähdä pienestä ovisilmästä tulevaisuuteen. Aiemmin en ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta ollenkaan, sillä olen vain selviytynyt kriisistä toiseen.

 

Tunsin jo lapsena, että olen erilainen kuin muut. Olin kauhean herkkä ja samaan aikaan rämäpää, sellainen Peppi Pitkätossu -tyylinen luonnonlapsi. Sain kuitenkin olla vapaasti oma itseni, eikä minulta vaadittu perinteistä tyttömäistä käytöstä.

Kaikki muuttui, kun aloitin koulun Tampereen lähistöllä Kangasalla. Suurin osa opettajista oli eläkeikää lähestyviä, mikä saattoi vaikuttaa heidän ajatteluunsa. Opettajien mielestä tytöllä piti olla hyvä käytös ja käsiala.

Aluksi tunsin lähinnä jääväni ulkopuolelle. Yritin olla samanlainen kuin suositut tytöt, mutta se näytti vain päälleliimatulta. Yrittäminen lisäsi tunnetta, että olen vääränlainen. Minusta tuli kiusaajille helppo manipuloinnin ja nimittelyn kohde.

Muut saattoivat pyytää minua mukaan ja olla kivoja, ja sitten yhtäkkiä ei enää oltukaan mukavia. Menin aivan sekaisin, että mistä on kyse. Koko luokan dynamiikka oli outoa.

 

Kun murrosikä läheni, kiusaamiseen tuli uusi taso. Luokalla oli yksi poika, joka oli jo varhain yliseksualisoitunut. Se näkyi kommentointina ja lääppimisenä, ja minä olin hänen pääkohteensa.

Seiskaluokalla poika meni niin pitkälle, että tajusin sen vasta myöhemmin raiskaukseksi. Silloin en ymmärtänyt, että tapahtui jotain väärää. Olimmehan kotioloissa emmekä missään puskassa. Poika alkoi puhua tapahtuneesta koko koululle, ja sain maineen, joka seurasi minua koko yläasteen. En kertonut tapahtuneesta kenellekään, joten en päässyt käsittelemään sitä millään tavalla.

Oloani helpotti, kun löysin uusia kavereita netistä erilaisilta foorumeilta. Oli helpottavaa tavata ihmisiä, jotka eivät tienneet minusta mitään. Kävin heidän kanssaan esimerkiksi keikoilla kotipaikkani ulkopuolella.

Mielenterveyteni oireili koko yläasteen ajan. Viiltelin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kuristin itseäni, tai juoksin niin kauan, että oksensin. Tunsin niin vahvasti pahaa oloa, että oli tehtävä jotain. 

Sama jatkui lukiossa, vaikka pääsin taidelukioon toiselle paikkakunnalle ja sain olla siellä vapaammin oma itseni.

 

Traumani tuli pintaan vasta parikymppisenä, kun luin kirjasta raiskauskohtauksen.

Olin lähtenyt lukion jälkeen opiskelemaan kirjastoalaa Ouluun, ja pääsin Kittilän kirjastoon töihin. Tartuin kirjaan sattumalta, ja menin siitä aivan sekaisin. Yhtäkkiä mieleeni tulivat vahvat takaumat, joista seurasi pitkiä unettomuusjaksoja. Suoritin työpäivät, mutta kotona olin tiedottomassa tilassa.

Työterveydessä kohtasin traumoihin perehtyneen lääkärin, joka kysyi oikeita kysymyksiä. Se alkoi vihdoin avata traumaani. Sain nukahtamislääkkeen ja lähetteen psykiatrille.

Tarvitsin kuitenkin muutakin, jonkin syyn jatkaa elämää edes vähän aikaa. Päätin, että lähden yksin Grönlantiin vaeltamaan ja teen sen jälkeen itsemurhan. Halusin tehdä viiden viikon vaelluksen yksin, vaikka olin peloissani ja läheiseni yrittivät kääntää pääni.

Olin haaveillut näkeväni jäätikön, ja nyt se oli edessäni. Nautin arktisista maisemista, ja tunsin olevani oikeassa paikassa. Vaelluksen onnistuminen teki mielelleni niin hyvää, etten halunnutkaan toteuttaa ajatustani itsemurhasta.

Kun tulin kotiin, menin heti psykiatrille ja sain diagnoosit muun muassa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta.

 

Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2026 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme  vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.

Tilaa lehti