Vuosikausia Kiira Korpi hymyili jäällä ja mainoskuvissa, mutta oikeasti häntä ahdisti, usein ja paljon. Nyt hän kertoo, miltä paineet tuntuivat – ja miten hän oppi sietämään niitä.
RAISA MATTILA, TEKSTI
HELI HIRVELÄ, KUVAT
”Istuin perheeni ja valmentajani kanssa ravintolassa. Vuosi oli 2012, ja olimme juhlimassa voittoani taitoluistelun GP-kisoissa Moskovassa. Minun paikkani oli pöydän päässä. Istuin tuolillani ja katselin läheisiäni. Vaikka ravintolassa oli hämärää, kaikkien silmät loistivat. Niin onnellisia he olivat.
Minä en ollut onnellinen. Pystyin ajattelemaan vain yhtä ajatusta. Sitä, kuinka olin saattanut mennä kaatumaan jäällä. Soimasin itseäni ja kyselin pääni sisällä, miten ja miksi niin oli käynyt. Olin saanut kisoissa siihenastisen urani parhaat pisteet, mutta pistesaldoni oli parantunut vain kolmella pisteellä. Mielessäni takoi, että olihan sellainen pistemäärä aika huono suoritus, eikä minulla ole syytä juhlia sitä.
Huomion saamisesta tuli huono omatunto.
Aloin luistella viisivuotiaana. Vuosikausiin en kokenut jäällä paineita. Halusin menestyä, mutta en ajatellut, että minusta pitäisi tulla taitoluistelun maailmanmestaria. En, ennen kuin pääsin toisiin aikuisten arvokisoihini. Ne olivat Torinon olympialaiset vuonna 2006, ja niiden jälkeen suhtautumiseni luisteluun alkoi pikkuhiljaa muuttua.
Kuukausi Torinon kisojen jälkeen luistelin Calgaryn MM-kisoissa. Seuraavana vuonna voitin ensimmäisen EM-pronssimitalini. Yhtäkkiä olin 19-vuotias arvokisamitalisti. Sain hetkessä useita sponsoreita, ja ulkonäköäni hehkutettiin lehdissä.

Suorituksesta päättelin, voinko olla itseeni tyytyväinen.
Menin joka päivä treeneihin vähintään kohtalaisen ahdistuneena siitä, millaiseen suoritukseen tällä kertaa venyisin. Usein olin jopa todella ahdistunut.
En kyennyt vapautuneesti iloitsemaan jäällä liitelystä, enkä pystynyt nauttimaan ohjelmieni musiikeista, jos niiden tahtiin suorittamani vaikeat hypyt eivät onnistuneet täydellisesti – ja täydellisiä onnistumisia tapahtui aika harvoin. Siitä, oliko jäällä mennyt hyvin vai huonosti, päättelin myös sen, voisinko olla itseeni tyytyväinen jään ulkopuolella.
Jos treenit menivät huonosti, minusta tuntui siltä, että ihan kaikki on pilalla. Se johtui siitä, että koko identiteettini oli kiinni luistelussa. Tavallaan se on ymmärrettävää, sillä en elänyt tavallista elämää edes ammattiurani alkuaikoina, parikymppisenä.
Treenasin jäällä kaksi kertaa päivässä myös ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä keväänä ja kesänä, kun luin kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Elin minuuttiaikataulun mukaan, eikä siihen aikatauluun kuulunut sekuntiakaan vapaa-aikaa.
Silloin asuin vielä kotona, mutta en juuri osallistunut kotitöihin, koska luistelu meni kaiken edelle. Vähitellen asetelmasta tuli normaalitilanne kotonamme. Siivouspäivänä vanhempani saattoivat sanoa, että ’Kiiran ei tarvitse osallistua, koska ennen treenejä on tärkeää levätä’.
Hiljaa mielessäni kaipasin tavallista elämää. Leffailtoja ilman huolta siitä, mihin aikaan joudun heräämään treeneihin seuraavana aamuna.
Taitoluistelu on tavallaan perfektionistityttöjen laji.
Kovasta treenaamisesta huolimatta minulla ei ollut ikinä täysin luottavainen olo kisoihin lähtiessäni.
Olin negatiivisen mieleni vanki. Ajattelin usein, että suoritukseni jäällä on täysin hiuskarvan varassa. Tiesin, että sijoitukseni tippuu heti, jos keskittymiseni jäällä herpaantuu ja edes horjahdan.
Asetelma oli vaikea, koska kansainvälinen vaatimustaso oli oikeasti kova. Suoritukset, joihin olin venynyt treeneissä, eivät useinkaan riittäneet kisajäällä. Kisoissa minun piti lähes aina koettaa ylittää itseni ja suoriutua paremmin kuin harjoituksissa. Joskus kolmois-kolmois-hypyt ja muut vaativat liikkeet onnistuivat, mutta aika usein ne myös epäonnistuivat.
Ihailin salaa urheilijoita, jotka näyttivät ulospäin siltä, että pystyivät tekemään treenien ulkopuolella huolettomasti muita, tavallisia asioita. Minä en pystynyt. Koko ajan mietin seuraavia treenejä ja sitä, miten ne menevät. Varsinkin ahdistuneimpina aikoinani mietin ihan kaiken luistelun kautta.
Jos menin juhliin, ajattelin, että en voi laittaa kahviin sokeria tai santsata kakkua, jotta painoni ei nouse. Pohdin, moneltako pitäisi lähteä kotiin, jotta seuraavan päivän treenit eivät vaarannu väsymyksen takia. En pystynyt rentoutumaan oikeastaan koskaan, mutta esitin normaalia.
Tavallaan asenne kuuluu taitoluisteluun. Stereotyyppisesti ajateltuna se on perfektionistityttöjen laji, joka perustuu vahvasti esteettisyydelle, kauniille liikkeille ja puvuille. Muistan, kun tein ensimmäisissä olympialaisissani jäällä pettymystä kuvaavan ilmeen ja eleen osittain epäonnistuneen suoritukseni päätteeksi.
Myöhemmin sain kurinpalautuksen siitä, että taitoluistelija ei koskaan näytä pettymystään jäällä. Epäonnistuneenkin suorituksen jälkeen pitää hymyillen kiittää yleisöä ja tuomareita. Haluni miellyttää oli voimakas. Opettelin siis käyttäytymään niin kuin kuvittelin, että muut haluavat minun käyttäytyvän.
Kokeilin tavallista elämää yhden syksyn ajan.
Ahdistuneina aikoinani sain korvaamatonta tukea perheeltäni, ystäviltäni ja valmentajiltani. He yrittivät viestiä minulle monin eri tavoin, kuinka arvokas ja rakas olen, meni jäällä miten tahansa. Minä vain en kyennyt uskomaan sitä.
Normaalisti ihminen ehkä tajuaisi, että jos olo huononee mistä tahansa syystä, kannattaa ottaa hetki rauhallisemmin. Minä toimin toisin. Jos huomasin, että treeneissä meni huonosti ja paineet alkoivat kasautua, ajattelin, että minun pitää yksinkertaisesti yrittää kovemmin.

Nykyään uskonkin, että monet loukkaantumiseni olivat luonnon keino pysäyttää minut. Treenitauoilla oli kivaa pystyä näkemään enemmän kavereita ja käymään vaikka ulkona. Kuvittelin, että haluaisin elää tavallista nuoren naisen rentoa elämää. Kokeilinkin tavallista elämää yhden syksyn ajan. Pääsin kauppakorkeakouluun ja aloitin opinnot. Melko pian huomasin, että tentit ja kokeet eivät kiinnostaneet minua.
Yliopistolla mietin vain, mistä nämä ihmiset saavat kiksejä elämäänsä, kun kaikki on samaa tasapaksua puurtamista päivästä toiseen. Kaipasin huippu-urheilun tarjoamia voimakkaita kokemuksia, sekä ahdistusta että ajoittaista onnistumisen huumaa.
Sellaisia fiiliksiä tavallinen arki ei pystynyt minulle tarjoamaan. Niihin aikoihin tajusin ensimmäisen kerran sen, että omassa suhteessani urheiluun on jotakin outoa. Että ei se ihan tervettä pelkästään ole.
Huippu-urheilussa kunnianhimoisesta asenteesta on tietysti hyötyä. Mutta liiallisia paineitani olisi varmasti helpottanut se, jos olisin pystynyt vakuuttamaan itseni siitä, että riitän omana itsenänikin. Ettei koko ihmisarvoni riipu siitä, miten jäällä menee. Opinnot jäivät, kun treenasin pian entiseen malliin.
Voin henkisesti todella huonosti. Silti menin MM-kisoihin.
Yhdeksän vuotta jaksoin, välillä paremmin ja välillä huonommin. Lopulta tuli iso romahdus. Shanghain MM-kisat keväällä 2015 jäivät viimeisiksi kisoikseni.
Olin ollut vuosia poissa MM-jäiltä loukkaantumisteni takia. Shanghain kisoja varten olin muuttanut yksin Saksan Oberstdorfiin treenaamaan. Kuukausiin en kerta kaikkiaan tehnyt mitään muuta kuin luistelin tai ajattelin luistelua.
Voin henkisesti todella huonosti. Silti ajattelin, etten voi antaa itselleni anteeksi, jos jätän MM-kisat väliin. Kisoihin oli siis pakko mennä. Jäällä kaaduin jo ensimmäisen hyppyni. Tein ohjelman loppuun, vaikka epäonnistuneita kohtia tuli lisää ja lisää.
Vuosien aikana olin rakentanut luistelusta oman identiteettini. Kuoren itseni päälle. Nyt epäonnistuin jäällä niin pahasti, että kuori tavallaan särkyi. Tiesin jo jäällä suoritukseni olevan niin heikko, että pystyin tavallaan irtautumaan itsestäni ja täydellisyyttä tavoitelleesta mielestäni luistellessani ohjelmaani läpi. Se oli jopa hengellinen kokemus.
Kun ohjelma oli ohi, ohi oli myös tavoite, jonka eteen olin tehnyt koko urani ajan töitä. Sain niin huonot pisteet, että karsiuduin jatkosta saman tien. Mutta vaikka olin epäonnistunut jäällä, olin kävellyt omin jaloin jäältä pisteaitioon. Siitä tajusin, että olen yhä olemassa, myös totaalisen epäonnistumiseni jälkeen. En voi olla yhtä kuin suoritukseni, vaikka niin olin koko urani ajan ajatellut.
Myöhemmin tajusin myös sen, että en voisi jatkaa kisaamista, tai tulisin hulluksi. Vaikka voittaisin sata miljoonaa olympiakultaa, tyydytys olisi hetkellistä, ja sen jälkeen tulisi uusi ahdistus. Pidin monen kuukauden tauon treenaamisesta. Oivalsin, että haluan olla tyytyväinen tässä hetkessä, en joskus tulevaisuudessa. Ilmoitin lopettavani kisaamisen.
Oloni parani sillä, kun lakkasin vastustelemasta pahaa oloani.
Nykyään tuntuu siltä, että minulla on ollut kaksi elämää. On kisaurani aikainen entinen elämä, jonka melkein vieläkin pystyn tuntemaan kehossani ahdistuksena. Ja sitten on nykyinen elämäni. Muutin elokuussa New Yorkiin poikaystäväni työn takia. Päätyöni ovat nyt luistelunäytökset, joissa kierrän esiintymässä.
Jos stressi hallitsi mieltäni ennen 90-prosenttisesti, nykyinen lukema voisi olla kymmenen. Minua jo vähän naurattaakin se, kuinka aikaisemmin koin asiassa kuin asiassa suurta riittämättömyyden tunnetta. Aivan kuin mieleni olisi ollut kone, joka oli ohjelmoitu toimimaan automaattisesti negatiivisella tavalla.
Jos vaikka tilasin kahvilassa kahvin, ääni sisälläni kyseenalaisti päätöksen heti. Mieleni kysyi, olisiko sittenkin kannattanut ottaa teetä. Lopettamispäätökseni aikoihin tajusin alkaa tarkkailla sisäistä ääntäni. Mitä enemmän tarkkailin ääntä, sitä paremmin pystyin jättämään sen sanomiset omaan arvoonsa.
Oloni parani myös sillä, että lakkasin vastustelemasta pahaa oloani. Lopettamispäätökseni aikoihin itkin tosi paljon, usein ilman varsinaista syytä. Vuosien aikana kehooni varastoinutta huonoa energiaa piti päästää ulos.
Ennen ajattelin jäällä kaatuessani automaattisesti, että huonosti meni. Nyt, kun en enää arvostele itseäni niin paljon, voin miettiä sitä, miltä tuntuu liukua jään pinnalla – tai miltä kaatuminen tuntuu fyysisesti kehon eri osissa.

Tyytyväisyys ei tule sitten kun -asenteella. Kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo. Tällä tavalla olen alkanut ajatella.”
Kiira Korven vinkit paineiden sietoon:
1. Liiku luonnossa
”Katso puuta. Ei sillä ole ongelmia. Voisinko minäkin joskus vain olla?”
2. Hanki perspektiiviä
”Urani aikana luin paljon urheilijoiden elämäkertoja ja hengelliseen kasvuun liittyviä kirjoja. Auttaa, kun saa tietää, että ihmismielen ongelmat ja mekanismit ovat universaaleja ilmiöitä.”
3. Pysähdy
”Yhdestä kirjasta luin vinkin, että kiireen keskellä mielensä voi tyhjentää tarkkailemalla esimerkiksi omaa hengitystään.”
4. Ammattiapu
”Lopettamispäätökseni aikoihin löysin itselleni hyvän psyykkisen valmentajan, jonka kanssa puhuin läheisteni lisäksi. Minulle tuli keskusteluista kirkkaampi ja selkeämpi olo.”
Kiira Korpi
- Tampereella vuonna 1988 syntynyt taitoluistelija.
- Voittanut kilpaurallaan viisi suomenmestaruutta ja kolme EM-mitalia.
- Ilmoitti elokuussa 2015 lopettavansa kilpauransa.
Teki kesällä 2016 teatteridebyyttinsä Uudessa Iloisessa Teatterissa - Asuu nykyään poikaystävänsä kanssa New Yorkissa ja toimii luisteluammattilaisena eli kiertää esiintymässä taitoluistelunäytöksissä ympäri maailmaa. Esiintynyt syksyn aikana Italiassa, Brasiliassa ja eri puolilla Yhdysvaltoja.
Haastattelu on julkaistu Tunne & Mieli -lehdessä 6/2016, joka on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti. Julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.