TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA EEVA ANUNDI
Kirsi Töyräs, 55, teki pitkään kaikkensa, jotta muut ympärillä voisivat hyvin. Omat tarpeet ja rajat löytyivät vasta rajun pysähdyksen ja pitkän terapian myötä.
“Olin 47-vuotias, kun seinä tuli vastaan. Työskentelin varhaiskasvatuksen opettajana ja päiväkodin varajohtajana. Työyhteisössä oli paljon haasteita, joita yritin parhaani mukaan ratkoa. Jouduin tekemään jatkuvasti päätöksiä, joista sain henkilöstöltä negatiivista palautetta.
Elämässä oli työn lisäksi muutakin kuormitusta ja painetta: meillä oli valtava remontti kotona, läheiset sairastelivat, ja isäni kuoli. En osannut ollenkaan rajata toimintaani. Tein ihan hullun lailla töitä, jotta en vain epäonnistuisi eikä kukaan sanoisi mitään. Kannoin töitä jatkuvasti myös kotiin.
Ensimmäiset merkit liiasta kuormituksesta olivat huonot yöunet ja pakko-oireet. Pelkäsin, että olen rikkonut juuri remontoidussa kodissamme jotain. Sitten alkoi tarkistamisen kierre. Kun luulin rikkoneeni jotain keittiössä, en pystynyt olemaan poissa sieltä. Menin tarkistamaan, tulin pois, menin taas uudelleen.
Aloin valvoa entistä enemmän, jopa kokonaisia öitä. Viimeisenä aamuna ennen sairauslomaani mieheni sanoi, etten voi mennä töihin siinä kunnossa. Menin kuitenkin, kun oli mielestäni tärkeitä asioita hoidettavina.
Kun pääsin töihin, olotilani oli jo tosi hurja. Olin jossain omassa kuplassani enkä pystynyt olemaan ollenkaan läsnä. Soitin työterveyteen ja sanoin, että nyt minulla taitaa olla jokin hätänä tässä.
Jäin suoraan sairauslomalle, ja olin lopulta kaksi vuotta kokonaan pois työelämästä. Sain diagnooseiksi keskivaikean masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja pakko-oireisen häiriön.
Alkuun en päässyt edes sängystä ylös. Olin masentunut, toivoton ja iloton. Tunsin, ettei millään ole mitään väliä. Olin todella ahdistunut.
Pakko-oireeni olivat niin vaikeita, etten pystynyt tekemään kotona oikein mitään. En voinut enää mennä ollenkaan keittiöön, koska en pystynyt koskemaan mihinkään. Jos pyyhin pöydältä murusia, päässäni se kuulosti kuin pöytään olisi vedetty jollain työkalulla syviä naarmuja.
Aloin myös ahdistua siitä, että mieheni touhusi keittiössä ja laittoi ruokaa. Kuuntelin koko ajan, mitä siellä tapahtuu ja meneekö jotain rikki. Nuorin neljästä lapsestamme oli tuolloin lukiolainen ja asui vielä kotona. Hän muistaa, että söimme lähinnä eineksiä, mikä oli suuri muutos aiempaan. Olemiseni kotona oli kaikin puolin hyvin vaikeaa.
Olen aina ollut luonteeltani perfektionisti ja järjestykseen taipuvainen. Olin jo lapsuudenkodissani oppinut, että pitää olla huomaamaton ja kiitosta saa asioiden suorittamisesta. Nämä toimintamallini kestivät esimerkiksi pikkulapsiajan ja ruuhkavuodet.
Halusin miellyttää kaikkia, ja välttelin kaikenlaisia konflikteja. Töissä halusin, että kaikilla on hyvä olla ja ihmiset saavat haluamansa työvuorot.
Asioiden piti näyttää ulospäin siltä, että kaikki on hyvin. Samaan aikaan olin vähän sellainen teflon, jolla on kova pinta. Jos joku sanoi tai teki pahasti, se ei muka tarttunut minuun ollenkaan. Heijastin kaiken pahan pois.
En tiennyt, missä omat rajani menevät ja mitä minulle saa sanoa ja tehdä. Näytin aina iloiselta ja reippaalta muiden silmissä, tapahtui mitä vain. Vihan ja pettymyksen olin kieltänyt itseltäni kokonaan. Sain tuntea vain myönteisiä tunteita muita kohtaan.
Kun kuormittavia asioita alkoi tulla liikaa, oppimani toimintamalli ja tunteiden kieltäminen eivät enää toimineetkaan. Mieli ei joustanut niin paljon, kuin olisi kaiken kuormituksen keskellä tarvinnut. Sen seurauksena kuorma alkoi pursuta yli ja mieli oireilla, enkä voinut enää toimia kuten aiemmin. Se pudotus oli kova.
Sairauslomasta alkoi pitkä matka itseeni. Pääsin työterveyden kautta psykiatriseen hoitoon ja sitä kautta vähän myöhemmin myös kolmen vuoden terapiaan. Lähdin rakentamaan uutta minää.
Yksi herätys oli, kun työterveyslääkäri sanoi, että nyt menet kotiisi ja teet niitä asioita, joita haluat ja joista pidät. Tulin kotiin ja mietin, mitä ne asiat oikein ovat. Tiesin kyllä, mitä mies, lapset ja työyhteisö haluavat ja tarvitsevat, mutta itselleni en keksinyt yhtä ainoaa asiaa.
Olin kadottanut oman tahtoni johonkin suorittamisen ja perfektionismin alle. Sen päälle oli tullut kaikenlaista suojaa, kuoria ja defenssejä, ettei mikään vain tunnu miltään. Terapiassa olen oivaltanut asioita esimerkiksi erilaisten sanaparien kautta. Aiemmin ajattelin olevani haavoittumaton, nyt olen haavoittuvainen.
Vastoin aiempia oletuksiani minussakin voi ja saa olla säröjä sekä erilaisia tunteita. Voin tuntea iloa, onnistumista ja hyvää mieltä vain, jos annan tilaa myös surulle, vihalle ja pettymykselle.
Olen myös oppinut, että tunteet eivät ole tekoja. Tunteet tulevat ja menevät, ja niiden kanssa voi vain olla. Aiemmin ohitin tunteeni enkä edes tunnistanut niitä. Jos minua oli loukattu, päällimmäinen ajatukseni oli, miten saan käännettyä asian paremmaksi ja minua loukanneen taas ystävälliseksi. Ajattelin, että syy on jotenkin minussa, eli ajatuskulku oli aivan vääristynyt.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2025 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
