TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA EEVA ANUNDI
Inka Musta, 40, ymmärsi kahden uupumisensa jälkeen, että toisella tavallakin voi elää. Elämässä on taas iloa ja valoa.
”Olin vähän päälle kolmekymppinen ja vaativassa työssä, kun uuvuin ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Tein metsäteollisuuden edunvalvontaa ja pidin työstäni, vaikka ratkottavia konflikteja ja raskaita kokouksia oli paljon. Työ oli kiinnostavaa, mutta siihen liittyi myös ristiriitaa omien henkilökohtaisten arvojeni kanssa.
Siihen aikaan vaadin itseltäni hirveän paljon, sekä työssä että vapaalla. Pidin rimaa korkealla ja yritin olla hyvä kaikessa. Vapaa-ajalla olin mukana järjestötoiminnassa ja urheilin jopa useita kertoja päivässä.
Kun nyt jälkikäteen mietin, elämässäni ei ollut minkäänlaista lepoa ja palautumisaikaa. Olin aina menossa.
Ensimmäisiä oireita uupumuksesta olivat ärtyisyys ja itkuherkkyys. Elämä tuntui ilottomalta, ja huomasin, etten palautunut edes kesäloman aikana. Ajattelin, että kyse on lievästä masennuksesta, joka oli minulle tuttua teini-iästä.
Kun vointi meni vain huonommaksi ja kireys alkoi näkyä työpaikallakin, hakeuduin työterveyteen. Siellä oireitani vähäteltiin, mutta työnantajani ohjasi minut kolmen viikon sairauslomalle.
Se tuntui hirveältä, sillä oli vaikea myöntää olevansa uupunut. Sainkin neuvoteltua, että hoidan kuitenkin muutaman asian valmiiksi ennen kuin jään pois.
Ajattelin, että suoritan sairausloman alta pois ja palaan taas hoitamaan hommat entiseen malliin. En todellakaan levännyt, vaan urheilin ja hoidin muita velvollisuuksiani.
Sairausloman jälkeen palasin töihin, vaikka oloni oli ihan samanlainen kuin ennen sitä. En tehnyt arkeeni minkäänlaisia muutoksia, vaan jatkoin samaa tahtia eteenpäin. Siitä, että olen jatkuvasti vähän uupunut, oli tullut normaalitila.
Pysyin monta vuotta toimintakykyisenä. Vaihdoin työpaikkaa isoon yritykseen, ja minusta tuli samalla esihenkilö eli sain lisää vastuuta. Töitä oli paljon, ja halusin jatkuvasti ylittää itseni kaikessa. Työpaikalla oli myös johtamisen haasteita.
En osannut asettaa minkäänlaisia rajoja, vaan vedin itseni jatkuvasti äärirajoille. Olin usein aamulla ensimmäinen ja illalla viimeinen työpaikalla. Jälkikäteen ajateltuna se oli todella synkkää aikaa elämässäni.
Syksyllä viisi vuotta ensimmäisen uupumisen jälkeen vointini alkoi mennä huonoksi. Itkin joka päivä töissä ja vetäydyin vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Lopulta tuli seinä vastaan, enkä enää pystynyt lähtemään aamulla töihin.
Sain aluksi lyhyitä sairauslomia, viikon kerrallaan. Silloin vielä ajattelin, että lepään vähän ja palaan sitten töihin. Olin kuitenkin tosi väsynyt, nukuin huonosti, ja kaikki tuntui ilottomalta.
En jaksanut harrastaa liikuntaa tai huolehtia muista velvollisuuksista, kuten olin tottunut. Voimia ei vain ollut.
Aloitin neulomisen, jotta oli jotain tekemistä. Juoksemisen sijaan kävin kävelyillä koiran kanssa. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, etten enää voi palata työhöni ja jatkaa elämää entiseen rytmiini.
Olin sairauslomalla muutaman kuukauden, minkä jälkeen irtisanouduin. Menin hetkeksi töihin startupiin, johon ystäväni minut houkuttelivat. Toiminta ei jatkunut pitkään, ja pian perustimme samojen ystävieni kanssa aivan uuden, oman yrityksen.
Uupuminen oli seurausta sekä oman persoonani vaativuudesta että ongelmista työpaikalla. Tämän toisen uupumiseni jälkeen sain apua lyhytterapiasta ihanalta Ullalta, joka herätteli ajattelemaan sitä, mitä minä itse oikeasti haluan.
Hän opetti kyseenalaistamaan vahvoja ajatuksiani pakkoon liittyen. Ajattelin, että asiat on vain pakko hoitaa, kun muuten kukaan ei hoida niitä. Terapian avulla ymmärsin, ettei maailma kaadu siihen, jos juuri minä en ratko kaikkea muiden puolesta töissä, ihmissuhteissa ja muussa.
Omia ajatuksiani on ruokkinut myös lapsuuden kokemus siitä, että tekemisestä palkitaan. Opin, että oma arvo ansaitaan pärjäämällä koulussa ja harrastuksissa. Olinkin hyvä ja tunnollinen koululainen.
Mieleeni on jäänyt ajatus, että ihminen on arvokas, kun hän ottaa vastuuta ja hoitaa mahdollisimman paljon ja hyvin asioita.
Uupumuksen myötä olenkin joutunut miettimään, olenko arvokas, jos en teekään niin paljon.”
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2025 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
