Emilia Kujala: ”Ulkopuolisuus on osa identiteettiäni”

TEKSTI MIRJA AARNIO  KUVA SUSANNA KEKKONEN

Aamuyö jamaikalaisella tanssiklubilla. Ihmiset odottavat esiintyjää, jonka oli tarkoitus aloittaa puoliltaöin. Emilia Kujala, 39, on paikalla kahden ystävänsä kanssa, ja häntä suututtaa. Ei se, että esiintyjä on myöhässä, vaan se, että hän on lähtenyt mukaan.

Hän olisi halunnut mennä ajoissa nukkumaan, mutta ystävät yllyttivät lähtemään. 

– Lähdin mukaan ja rikoin omia rajojani, jotta en jäisi ulkopuoliseksi.

Hänen, jos kenen, pitäisi tietää, ettei ulkopuolisuuden tunteen pelossa kannata tehdä asioita, joita ei halua tehdä. Ulkopuolisuus, jota Emilia kutsuu myös sivullisuudeksi, on ollut hänelle aina osa identiteettiä. 

Suoraa puhetta somessa 

Emilia Kujala on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti, joka on kirjoittanut viisi tietokirjaa. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi kirja, joka kertoo nimenomaan ulkopuolisuuden tunteesta.

Monet ihmiset tietävät Emilian hänen suositusta Instagram-tilistään, kolumneista ja asiantuntijahaastatteluista, joihin häntä pyydetään tiuhaan tahtiin.

Kuutisen vuotta sitten Emilia alkoi puhua sometilillään paljon mielenterveysaiheista, myös omista haasteistaan. 

Emilian postaus, jossa hän puhui omasta ulkopuolisuuden tunteestaan, sai aikaan viestitulvan. Emilia pitää tärkeänä, että ihmisille puhutaan ihmisten, ei tutkijoiden kielellä. Hän ei halua olla hiljaa ongelmista ja haasteista, joita moni ihminen kokee, mutta joiden juurisyy on yhteiskunnan rakenteissa. 

– Siksi tökin välillä normeja ja yksinkertaistan monimutkaisia asioita maallikoille ymmärrettäviksi metaforiksi. Esimerkiksi niin, että jos joka neljäs ihminen kaatuu samoissa portaissa, kannattaako vikaa etsiä niistä kaatuneista ihmisistä vai kenties niistä portaista. 

Ulkopuolinen tarkkailija

Kun Emilia Kujala kirjoittaa esimerkiksi työuupumuksesta, häpeästä tai ulkopuolisuudesta, hän saa paljon palautetta ja kannustusta. Puhumalla omista kokemuksistaan hän haluaa tarjota samaistumispintaa ja ymmärrystä siitä, että kukaan ei ole yksin tunteidensa kanssa. 

Ensimmäisen kerran hän uupui itse nuorena yliopistotutkijana huonosti voivassa ja suorituskeskeisessä työyhteisössä.

– Jouduin sairauslomalle, ja kun palasin töihin, esihenkilöni sanoi, ettei uupumus saisi toistua enää. En silloin vielä tajunnut, miten asiaton kommentti tämä häneltä oli ja miten paljon se kertoi puutteellisesta johtamisesta ja ymmärryksestä työuupumusta kohtaan. 

Kirjoittaessaan kirjaa ulkopuolisuuden tunteestaan Emilia monta kertaa epäröi, onko hän oikea ihminen siitä kirjoittamaan. Hänhän on valkoinen, keskiluokkainen ja monella tapaa etuoikeutettu eikä edusta mitään vähemmistöä. 

– Ymmärsin kuitenkin, että ihmisillä voi olla monia henkilökohtaisia syitä kokea ulkopuolisuutta, eikä niitä voi arvottaa keskenään.

Emiliaa itseään ulkopuolisuuden tunne on seurannut jokaisessa elämänvaiheessa.

Kun hän opiskeli psykoterapeutiksi, hän ajatteli, ettei hän kuulu sosiaalipsykologin taustallaan psykologien joukkoon. Kun hän asui Kouvolassa, hän ei tuntenut itseään kouvolalaiseksi. Kun juna toi hänet Helsinkiin dancehall-tunnille, hän oli ulkopaikkakuntalainen.

Lapsena Emilia usein tarkkaili sivusta muita ja arvioi, sopisiko porukkaan. Joskus oli helpointa vain olla yksin ja uppoutua omaan mielikuvitusmaailmaan.

– Olen tajunnut, että olen usein itse jättäytynyt sivuun, sillä olen pelännyt kipua, joka porukan ulkopuolelle jäämisestä ja yhteyden puutteesta voi syntyä. Kun tekee itse valinnan olla sivullinen, se ei tunnu niin pahalta, vaan se voi olla jopa voimaannuttavaa.