Tanja Vilénillä tutkittiin vatsaoireita, mutta paniikkikohtaus lääkärin vastaanotolla johdatti oikeille jäljille. Paniikkihäiriön lisäksi Tanjalla todettiin vaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tie kohti kuntoutumista on ollut pitkä.
SARI SAKALA, TEKSTI
EEVA ANUNDI, KUVAT
Tanja Vilén kävelee kotinsa viereisessä metsässä koiranpennun kanssa. Häntä hymyilyttää, vaikka samaan aikaan olo on haikea ja vähän surullinen.
Edellisellä viikolla hän on saanut päätökseen kolmevuotisen psykoterapian. Jo vuoden ajan Tanja on kokenut voivansa ihan hyvin. Nyt hän uskoo siipiensä kantavan, vaikka elämä toisi mitä vain tullessaan.
Tanjan kotitalo sijaitsee vantaalaisessa pikkukylässä. Hän on perheen kuopus, jota äiti hoiti kotona esikouluikään asti. Lapsuudesta Tanjalla on paljon hyviä muistoja.
Isovanhemmat ja leikkikaverit asuivat naapurustossa. Ympäröivissä metsissä ajeltiin pyörillä ja rakenneltiin majoja.
Koulun alettua alkoi vuosikausien piina.
– Eskarissa sain vielä olla rauhassa, mutta koko ala-asteen ajan minua kiusattiin. Minulla todettiin keskivaikea lukihäiriö, minkä takia minua kiusattiin vielä enemmän. En osannut pitää omia puoliani.
Ala-asteen aikana Tanja kertoo altistuneensa koulussa homeelle. Lukuisat sairauspoissaolot aiheuttivat koulutovereissa ihmetystä – ja lisää kiusaamista.
Yläasteelle Tanja siirtyi uuteen kouluun pienluokalle.
– Seiskaluokan kävin aika kiltisti, mutta kahdeksannella kapinoiva kakarani tuli esille. Suojellakseni itseäni muutuin kovemmaksi kuin oikeasti oli, etten tullut vahingossakaan kiusatuksi.
Onnettomuuden jälkeen hoidettiin kaikkea sitä, mikä näkyi, mutta ei sitä, mikä ei ollut näkyvää.
15-vuotiaana Tanjalle sattui paha skootterionnettomuus.
– Kyydissäni ollut kaveri alkoi heilua, ja hätäpäissäni minulta meni sekaisin, kumpi on kaasu ja kumpi jarru. Törmäsimme talon seinään 55 kilometrin tuntivauhdilla.
Tanjalta irtosi hammas, meni poskinivel poikki ja huuli halki kahdesta kohtaa. Kasvoihin laitettiin 146 tikkiä. Kahden viikon sairaalahoitoa seurasi pitkä fysioterapia ja oikomishoidot.
– Se oli itsetunnolle kova kolaus. Kasvot olivat hirveän näköiset ja pää vesimelonin kokoinen. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onnettomuuden jälkeen hoidettiin kaikkea sitä, mikä näkyi, mutta ei sitä, mikä ei ollut näkyvää, Tanja pohtii.
Hyökkäys laukaisi pelot
Peruskoulun jälkeen Tanja aloitti opinnot leipuri-kondiittorilinjalla, mutta joutui pian keskeyttämään koulunkäynnin homeoireiden takia.
Tulevaisuuden ala ei ollut 16-vuotiaalle vielä täysin selvinnyt, ja hän siirtyi sosiaali- ja terveysalan ammattiin valmentavaan koulutukseen. Paikka ei kuitenkaan tuntunut itselle sopivalta.
– En ensiksi halunnut mennä sinne, ja lopulta en edes pystynyt menemään. Vatsa oli kipeä, alkoi olla paniikkikohtauksia ja masennusoireita.
Muutamaa vuotta skootterionnettomuuden jälkeen Tanja joutui taas epäonnisten tapahtumien keskelle. Hän kertoo, että oli kavereineen viettämässä viikonloppua mökillä, jonne hyökättiin täysin arvaamatta. Tuntemattomat hyökkääjät eivät koskeneet tyttöihin, mutta löivät metalliputkilla paikalla olleita nuoria miehiä.
– Tapahtuma oli todella ahdistava ja horjutti turvallisuuden tunnetta. Se selvästi laukaisi pahaa oloa, hän pohtii nyt.
Vatsaoireita tutkittiin pitkään, ja lopulta ne selittyivät psykosomaattisina oireina. Paniikkihäiriön lisäksi Tanjalla todettiin vaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Korvaamattomat vanhemmat
Oireilu muuttui jo muutamassa viikossa niin voimakkaaksi, ettei Tanja voinut lähteä kotoa. Opiskelu jäi taas kesken.
Tuolloin 18-vuotias Tanja eli eristäytynyttä elämää neljän vuoden ajan. Ulko-ovesta ulos meneminen pelotti liikaa. Välillä, kun olo koheni sen verran, että hän ajatteli voivansa lähteä ulos, saattoikin tulla takapakkia. Tanja kertoo, että hän saattoi olla jo autossa äidin kanssa saadessaan paniikkikohtauksen.
– Kerrankin jouduimme kääntymään viisi kertaa takaisin, ennen kuin pääsimme perille ostoskeskukseen, Tanja muistelee.
Perhetuttujen ja kavereiden vierailut ahdistivat häntä. Monet pitkäaikaiset ystävyydet jäivät. Vain kaksi läheistä ystävää ovat eläneet hänen kanssaan sairauden kokonaisuudessaan läpi.
Vanhemmat miettivät kaikkia mahdollisia keinoja auttaakseen Tanjaa. He veivät tyttären joka kerta lääkärin vastaanotolle ja psykoterapiaan. Perheeseen otettiin kissa, ja Tanjalle alettiin suunnitella omaa asuntoa talon toiseen kerrokseen.
– Vanhempani ovat olleet sanoinkuvaamattoman paljon apuna ja tehneet kaikkensa tukeakseen minua.
Tanjaa hoidettiin nuorisopsykiatrian poliklinikalla neljä vuotta.
– Vielä silloin oikein ymmärtänyt, mitä minulle oli tapahtunut, enkä päässyt sen terapeutin kanssa samalle aaltopituudelle.
Hankaluuksia hoitosuhteessa tuotti myös se, että hoitava lääkäri vaihtui lähes joka kerta. Jokaisella lääkärillä oli myös uusi mielipide siitä, mikä lääkitys auttaa parhaiten.
– Söin varmasti 50:tä eri lääkettä. Oikean annoksen löytäminen oli vaikeaa, ja sain pahoja haittavaikutuksia. Viimeisin lääkäri löysi lopulta minulle sopivat lääkkeet.
Loppuvaiheessa löytyi myös sopiva terapeutti, joka myös ohjasi Tanjan hakemaan Kelan psykoterapiaa.
Terapeutti edusti kognitiivistä psykoterapiaa, jonka työskentelytapa tuntui sopivan Tanjalle. Oleellista hoidon onnistumisessa oli myös se, että heidän välilleen muodostui luottamuksellinen suhde.
– Kolmessa vuodessa minulle tapahtui ihan käsittämättömän paljon kehitystä. Viimeisellä kerralla kiitin terapeuttia siitä, että hän antoi minulle siihen työkalut.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Valoa kohti
Tanja oli haaveilut pitkään omasta koirasta, joka olisi pitkät päivät hänen seuranaan. Viipurin löytökoira Dinga osoittautui tärkeäksi tekijäksi Tanjan kuntoutumiselle.
– Kun olin oikein pahassa kunnossa, Dinga oli välillä ainoa syy, miksi jaksoin nousta sängystä.
Pikkuhiljaa Tanja sai voimavaroja miettiä tulevaa ammattiaan. Kiinnostus ravintola-alaan heräsi, kun hän aloitti osapäiväisenä apuna äitinsä työpaikalla pienessä kahvilassa.
– Löysin netistä kokkilinjan näyttöpohjaisen monimuotokoulutuksen. Hain sinne, ja pääsinkin heti sisään.
Suurimman osan opiskeluun kuuluvasta työharjoittelusta Tanja suoritti lounaskahvilassa, johon hän myös pääsi opiskelun päätyttyä työhön.
Viimeisin takaisku Tanjalle ja hänen perheelleen tapahtui, kun Tanjan vanhempi veli sai aivoinfarktin. Veli selvisi hengissä, mutta tapahtuma laukaisi Tanjassa uudenlaisen ahdistuksen tunteen. Hän joutui jäämään pois koulusta 2,5 kuukaudeksi.
Niin opettaja kuin työnantaja olivat alusta alkaen ymmärtäväisiä Tanjan sairautta kohtaan. Työaika muokattiin hänen jaksamisensa mukaan, aluksi vain kahden tunnin vuoroissa kerrallaan. Nykyään hän työskentelee kokin ammatissa noin kuuden tunnin työpäiviä.
Tanja on asunut nyt kuusi vuotta asunnossa, joka remontoitiin vanhempien taloon. Hänestä on hyvä, että perheen seura on tarvittaessa lähellä. He saavat nauttia usein myös Tanjan 3-vuotiaan veljenpojan vierailuista.
Tanja on oppinut hyväksymään, että aina tulee olemaan asioita, jotka ahdistavat tai tuntuvat pelottavilta.
– Enää en vatvo asioita päässäni niin paljoa. Vatvominen vain lietsoo pahaa oloa lisää.
Jos ahdistus yrittää nostaa päätään, Tanjalla on sen käsittelyyn terapiassa opittuja keinoja: mielikuva- ja hengitysharjoituksia sekä rentoutusäänitteitä.
Myös lenkkeily ja urheilu auttavat. Tanja on aloittanut uudestaan lapsuusajan harrastuksensa taitoluistelun. Vapaa-ajalla hän myös leipoo tilauksesta kakkuja lähipiirin tarpeisiin.
Hänen olemuksensa ja elämänasenteensa eivät paljasta taakse jääneitä koettelemuksia. On kuin olisi vain tämä hetki.
Juttu on alun perin julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2017.