TEKSTI MERI NYKÄNEN  KUVAT JEANNE IHANDER    

 

Villi luonto. Se on Irina Björklundin vastaus kysymykseen, mikä häntä inspiroi ja mikä hänet tekee onnelliseksi. 

Luonto on ollut 51-vuotiaalle näyttelijälle ja muusikolle luonteva osa elämää lapsuudesta asti, jolloin hän vietti perheensä kanssa viikonloput ja kesät saaristossa. Siellä sai juosta rantakallioilla paljain jaloin, kahlata meressä ja kuunnella lokkien kiljuntaa. 

– Olimme osa luontoa ja seurasimme yhdessä vuodenaikojen tuomia muutoksia: milloin jäät lähtevät ja tulevat, ja milloin mikäkin lintu muuttaa. Kengät lensivät jalasta ensimmäisenä kesälomapäivänä ja vedettiin jalkaan vasta loman päätyttyä.

Tutussa saaristopaikassa Björklund käy edelleen kesäisin, vaikka hänen elämänsä ja arkensa on ollut jo yli kymmenen vuoden ajan Etelä-Ranskassa, missä hänellä on perheensä kanssa pieni maatila. 

Luonto on sielläkin läsnä, vaikka erilaisena kuin lapsuuden saaristomaisemissa. Omassa pihapiirissä kuljeskelee eläimiä, ja läheltä löytyy vanhaa metsää. 

Sovussa luonnon kanssa  

Rakkaus luontoon ja huoli luonnon monimuotoisuuden katoamisesta on saanut Irina Björklundin miettimään omia arjen valintoja tarkkaan. 

– Mietin valintojani ihan koko ajan ja ärsytykseen asti! Mieleni taistelee etenkin sen kanssa, että välillä on pakko lentää, kun on perhe Ranskassa ja työkeikkoja muualla. En tiedä, olisiko autolla tai junalla matkustaminen sen parempi vaihtoehto. 

Björklund haluaa pitää lentämisen minimissä ja välttää turhaa matkustamista. Kesällä hän viettää pidemmän ajan Suomessa ja yrittää ajoittaa tapaamiset samalle reissulle. 

Kaupassa hän miettii jokaista pakettia valitessaan, missä tuote on valmistettu ja onko se ekologinen. Hän valitsee aina ympäristön kannalta parhaan ja mieluiten paikallisen vaihtoehdon. 

Omalta maatilalta ja läheisestä luonnosta Björklund saa ruokapöytään itse kasvatettuja vihanneksia ja iltateehen yrttejä. Kotona ja pihassa on eläimiä, muun muassa kanoja. 

– Pandemian aikana tuli testattua omavaraisuutta ja lopputulos oli, että olemme tarvittaessa tarpeeksi omavaraisia. Luonnosta löytyy ihan älyttömästi ruokaa, kun osaa tunnistaa kasveja ja tietää, mitä poimii. Olemme vain niin tottuneita siihen, että salaatti ja vihannekset ostetaan rahalla kaupasta.  

Björklundin mielestä ihminen on liian erkaantunut luonnosta: ei nähdä, että sieltä löytyy vaikka mitä antimia meille tuttujen mustikoiden ja kantarellien lisäksi, ja luontoa saatetaan jopa pelätä. 

– Olemme ajautuneet sellaiseen elämänmalliin, josta on vaikea vetäytyä pois. Emme toki voi palata kymmentä tuhatta vuotta taaksepäin, mutta jonkinlainen kultainen keskitie pitäisi löytyä. Ihminen on kuitenkin osa luontoa ja pärjännyt sen kanssa sovussa pitkään. 

Terveyttä ja vahvuutta

Entä jos luontoon ei jostain syystä pääsekään hetkeen? Sellainen kokemus Irina Björklundilta muistuu mieleen New Yorkista, jossa hän oli työkeikalla “keskellä ympärivuorokautista valoshowta”. 

– Se sujui hyvin sen aikaa, kun oli työrupeama päällä, mutta en pystyisi ikinä asumaan siellä pidempään. Kaupunki on niin kaukana omasta mielikuvastani siitä, mitä onni on. 

Vuosituhannen alussa Björklund asui perheineen pitkään Los Angelesissa. Siellä hän tutustui ensimmäistä kertaa elämässään vuoristoon ja siihen, miltä tuntuu istua oikein korkealla ja katsoa kaukaisuuteen. 

– Ihmiselle tekee hyvää tuntea oma pienuutensa luonnon keskellä sen sijaan, että kävelisi kaupungissa ajatellen suuria itsestään. Vuorella tunsin samalla tavalla oman pienuuteni kuin meren äärellä tai suomalaisen ikimetsän keskellä. Se antaa perspektiiviä ja vahvuutta. 

Luonto on Irina Björklundin henkiselle hyvinvoinnille kaikki kaikessa. Jo pelkkä ulos lähteminen ja kävelylenkki luonnossa saavat stressaantuneen mielen rauhoittumaan ja mielialan kohoamaan. 

Osa luontoa ovat myös eläimet ja suhde niihin, sekä pihasta löytyviin kotieläimiin että villin luonnon kulkijoihin. Kotieläinten ruokkimiseen ja hoitamiseen liittyvät rutiinit ovat hänelle tärkeitä ja kuljettavat päiviä eteenpäin. Björklund kertoo hyräilevänsä paljon eläinten kanssa ollessaan ja löytävänsä yhteyden melodian kautta. 

– Tämä voi kuulostaa vähän hullulta, mutta laulan myös linnuille. En siis yritä kuulostaa samalta vaan juttelen niiden kanssa laulamalla. 

Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2024 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme  vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.