TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA EEVA ANUNDI
Anne Lindgrenin pikkuveli Kalle kuoli itsemurhaan neljä vuotta sitten. Sisko haluaa muistaa veljensä hauskana ja läheisenä ihmisenä, jonka elämään mahtui vaikeiden vuosien lisäksi paljon hyvää.
”Pikkuveljeni Kalle oli välittävä ja tunteva, oikea ihminen diagnoosien takana. Haluan muistaa hänet hauskana persoonana, joka oli hyvä imitoimaan muita ja pelkäsi kuollakseen ampiaisia. Kerran hän hyppäsi jopa vauhdissa pyörän päältä ampiaista karkuun.
Kalle syntyi vuonna 1987, kun olin juuri aloittamassa ensimmäistä luokkaa koulussa. Perheeseemme kuului myös minua viisi vuotta vanhempi isosisko.
Kun kasvoimme, vietimme Kallen kanssa paljon aikaa yhdessä kotona, sillä vanhempamme tekivät yötöitä. Se loi pohjan läheiselle suhteellemme, joka jatkui aikuisuuteen. Matkustimme yhdessä, ja pystyimme puhumaan kaikesta suoraan. Välillämme oli älytöntä hurttia huumoria, jota muut eivät ymmärtäneet.
Kalle teki itsemurhan neljä vuotta sitten 34-vuotiaana.
Olen jälkeenpäin ajatellut, että Kallella oli neuroepätyypillisiä piirteitä, joita ei hänen lapsuudessaan tunnistettu. Hänellä oli erikoisia kiinnostuksen kohteita. Esimerkiksi pesukoneet kiinnostivat häntä valtavasti.
Kaikki sujui hyvin kolmanteen luokkaan asti. Kalle ei kertonut, että koulussa olisi minkäänlaisia ongelmia. Näimme kuitenkin, ettei hänellä ollut yhtään kaveria. Häntä ei myöskään kiinnostanut lähteä mihinkään harrastuksiin.
Kotiin ongelmat alkoivat näkyä yläkoulun aikana. Kalle sepitti päättömiä tarinoita opettajille ja terveydenhoitajalle. Hän muun muassa kertoi biologian opettajalle, että olimme lomailemassa Shetlannin saarilla, missä meillä on sukulaisia. Hän toi vettä kouluun tutkittavaksi ja kertoi sen olevan saarilta.
Kallen käytöksessä oli muitakin piirteitä, joita ihmettelimme. Kun hän tapasi jonkun ihmisen, hän alkoi tapaamisen jälkeen puhua ja elehtiä samalla tavalla. Pöydän ääressä hän saattoi yhtäkkiä alkaa tehdä sormikirjoitusta ilmaan.
Ensimmäisen kerran Kalle puhui itsetuhoisista ajatuksistaan lukion alussa, 16–17-vuotiaana. Hän sanoi äidillemme, että haluaa kuolla.
Se oli käänne perheemme elämässä. Veimme Kallen päivystykseen, jota seurasi muutaman kuukauden jakso suljetulla osastolla. Kävimme siellä katsomassa häntä, ja osallistuimme perhepalavereihin.
Minusta Kalle sai sairaalassa valtavan määrän lääkkeitä. Ajattelen, että hän koukuttui lääkkeisiin, koska yritti paeta niiden avulla sisäistä ahdistustaan.
On ihan helvetin rankkaa, kun läheinen on päihdekierteessä. Koko ajan alitajuisesti pelkää, että jotain kamalaa tapahtuu. Ja kun läheisen saa vihdoin hoitoon, on tuskallista seuraavassa hetkessä kuulla, että hän onkin taas vapaana ja omillaan. Kovimmilla oli äitini, mutta siskona halusin auttaa niin paljon kuin pystyin.
Kallen elämä oli aaltoliikettä. Hän sai erilaisia diagnooseja, ensin masennuksen ja sitten kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Juuri kun ehti toivoa, että nyt on parempi kausi, tulikin aiempaa pahempi romahdus.
Mielestäni on tärkeää muistella myös onnellisia aikoja. Yksi niistä oli silloin, kun Kalle täytti 18 ja löysi elämäänsä kivoja kavereita. Hän pyöri Helsingin homopiireissä, ja minäkin pääsin mukaan juhliin ja elämään, josta en tiennyt mitään.
Kalle opiskeli ja valmistui lähihoitajaksi. Hän työskenteli alalla, mutta totesi lopulta, ettei se ollut hänelle oikea. Viimeisinä vuosina hän teki pätkittäisiä töitä teollisuuden parissa.
Viimeiset seitsemän vuotta Kallen elämä oli rauhallisempaa, ja hän seurusteli saman miehen kanssa. Itsetuhoiset puheet vähenivät. Ne alkoivat lisääntyä uudelleen vasta hänen viimeisen elinvuotensa aikana.
Satunnaisten hoitojaksojen ulkopuolella Kalle jäi omilleen. Kun papereissa on diagnooseja, osastohistoriaa ja päihteitä, ihminen nähdään järjestelmässä helposti vain siitä näkökulmasta. Stigman läsnäolo tuntui vahvana.
Heinäkuussa 2022 Kalle oli kylässä vuokraamallani mökillä. Istuimme iltaa ja juttelimme. Silloin hän sanoi, ettei haittaisi, vaikka elämä päättyisi. Hän koki eläneensä ja nähneensä jo niin paljon. Vastasin, että itselleni tulisi kyllä paha mieli, jos häntä ei olisi.
Seuraavana aamuna ihmettelin, miten Kalle on jo hereillä, vaikka valvoimme myöhään. Hän teki lähtöä, ja näin hänet heittelemässä koiralle keppiä laiturilla. Jostain mieleeni tuli ajatus, että tämä on viimeinen näkyni Kallesta, ja lähdin hakemaan kameraa. En kuitenkaan ehtinyt ottaa kuvaa, ja Kalle lähti mökiltä.
Muutaman päivän kuluttua Kallen miesystävä soitti ja kysyi, olenko nähnyt veljeäni. Kalle oli palannut mökkireissulta kotiin, mutta nyt hän oli kateissa. Hän oli kirjoittanut miesystävälleen viestin, joka oli selvästi jäähyväisviesti. Olin kauhuissani ja pyysin miesystävää soittamaan hätäkeskukseen.
Päällimmäinen tunteeni oli hätä ja epäusko: Missä Kalle on? Mitä hän on tehnyt? Onko hän sittenkin lähtenyt vain vaeltamaan?
Kului kuusi pitkää päivää. Kallen kumppani kävi läheisellä huoltoasemmallakin kyselemässä, ovatko he nähneet miestä. Sana lähti leviämään kylällä, ja paikallinen VPK ja hirviporukkakin aktivoituivat etsintöihin.
Olin juuri aloittamassa työpäivääni, kun puhelin kilahti. Yhteiseen ryhmäämme tuli Kallen miesystävältä viesti. Pahin oli tapahtunut. Kalle oli löytynyt kuolleena autostaan syrjäiseltä metsätieltä.
Sillä hetkellä kaikki toivo mureni. Sisältäni lähti vyörymään aivan hirveä paniikki. Huusin kauheaa huutoa, alkukantaista tuskanhuutoa. Oli pakko ottaa jostain kiinni, sillä tunsin hajoavani siihen paikkaan.
Leijumisen ja putoamisen tunne kesti ensimmäisen viikon ajan. En meinannut enkä halunnut uskoa tapahtunutta todeksi.
Kun rakas ihminen päätyy itsemurhaan, suru on hirveä ja pää täynnä kysymyksiä. Miksi hän teki sen?
Kalle jätti meille läheisille monisivuisen jäähyväiskirjeen, joka löytyi hänen autostaan. Siinä hän perustelee tekoaan koulukiusaamisen aiheuttamalla masennuksella. Hän kirjoittaa, ettei kukaan ottanut häntä tosissaan lääkärissä ja työpaikoilla. Voimat loppuivat. Hän ei jaksanut enää elää masennuksensa kanssa.
Kirjeessään Kalle myös toteaa, että me läheiset emme olisi voineet tehdä mitään enempää tai paremmin. Emme saisi jäädä suremaan liikaa.
Kävimme läheisten kanssa Kallen elämää läpi, ja halusin tietää kaiken, mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Myös asioiden jäsentäminen kirjoittamalla helpotti oloa.
Sain huomata, ettei kaikkien ole helppoa kohdata itsemurhan tehneen läheistä. Osasta läheisistä ystävistäni ei kuulunut mitään, mikä tuntui kummalliselta. Myönteisiäkin kokemuksia onneksi oli. Kun vaihdoin Facebookin kansikuvani mustaksi, esimieheni soitti minulle kesälomalleni ja kysyi, mitä on tapahtunut.
Kallen kuolema on neljässä vuodessa jäsentynyt osaksi elämänkulkuani ja historiaani. Asia pompsahtaa esiin, kun esimerkiksi näen veljeäni muistuttavan miehen kaupassa. Saatan itkeä, jos alan illanistujaisissa muistella Kallea, mutta en juuri muuten.
Tapahtuneen jälkeen minulle tuli tarve tehdä asioita, jotka koin itselleni tärkeiksi. Arvomaailma meni uusiksi, ja sain rohkeutta tarttua hetkeen. Olin jo aiemmin alkanut töiden ohella opiskella sosiaalityötä. Työskentelin terveyspoliittisena asiantuntijana, mutta ennen niin mielenkiintoiselta tuntunut työ ei yhtäkkiä tuntunutkaan enää mielekkäältä.
Kun sosiaali- ja kriisipäivystykseen haettiin kesäsijaista, päätin hakea paikkaa. Sain sen, ja irtisanouduin työstäni. Nyt työskentelen sosiaalialalla vanhusten parissa ja olen edennyt opinnoissani tohtoriohjelmaan. Väitöskirjassani tutkin ikääntyneiden itsetuhoisuuden kompleksisuutta.
Itsemurhaan päätyvä voi kokea ratkaisun ainoaksi keinoksi päästä pakoon sietämätöntä henkistä kipua. Siksi on mielestäni hirveää, että itsemurhan tehneitä nimitellään helposti luusereiksi, elämässään epäonnistuneiksi. Päätös saattaa olla pitkällisen prosessin tulos, jota on pohdittu vuosia. Sen takaa löytyy oikea ihminen ja elämä.
Ajattelen myös, että ihmisellä on oikeus tehdä elämässään huonoja valintoja, kuten päätyä itsemurhaan. Olen hyväksynyt veljeni ratkaisun, sillä en voi muutakaan.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2026. Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi myös koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen.
