Näyttelijä Lotta Lehtikari, 47, ihmetteli vuosia, miksi hänen ystävänsä olivat niin rentoja ja luottavaisia, kun taas hänen mielestään elämä tuntui raskaalta selviytymiseltä. Vanhoista traumoista toipuminen ja mielen keveneminen alkoivat oikeanlaisen kosketuksen avulla. 

TEKSTI KAISA VIITANEN 
KUVAT SUSANNA KEKKONEN

 

”Oletko sinä Lotta rakastunut?”

”Näytät säteilevältä, mahdatko olla laihtunut?”

Lotta Lehtikari muistaa yhä, miten kummalliselta tuttavien kysymykset hänestä kuulostivat. Ei hänelle ollut tapahtunut kumpaakaan. Jotain hänessä oli silti muuttunut, sen Lehtikari tajusi itsekin.

Vuosikausia jatkunut lihasjännitys oli alkanut helpottaa. Sormia ja varpaita ei enää paleltanut kuten ennen. Lapsesta asti kiusanneet vatsavaivat pikkuhiljaa katosivat, ja hän oli alkanut nukkua hyvin.

Muutos näkyi hänestä myös päällepäin.  

Lapsuuden muistot julki  

Lotta Lehtikari on näyttelijä, joka on esiintynyt muun muassa Kotikadussa ja Isänmaan toivoissa. Julkisuudessa Lehtikari on puhunut paljon vaikeasta lapsuudestaan. 

Hän antoi ensimmäisen haastattelunsa sen jälkeen, kun hänen äitinsä kuoli itsemurhan seurauksena vuonna 2004. Useista lehtijutuista piirtyy kuva toimeliaasta kouvolalaistytöstä, jonka äiti oli hammaslääkäri ja isä yrittäjä. Sisko Pipsa oli Lottaa pari vuotta vanhempi. 

Perheen kunnollisen julkisivun ja kodin arjen välillä oli ristiriita, josta ulkopuoliset eivät tienneet. Äidin käytös oli arvaamatonta ja välillä väkivaltaista, minkä takia muu perhe joutui olemaan jatkuvasti varuillaan. 

Myöhemmin äidin käytökselle löytyi selitys, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sama sairaus puhkesi myös Pipsalla. Kumpikaan naisista ei saanut oikeanlaista apua, ja myös Pipsa päätyi itsemurhaan kaksi vuotta äidin jälkeen. Lehtikari oli siskon itsemurhan jälkeen ahdistunut ja raivoissaan siitä, ettei siskoa ollut vaatimuksista huolimatta otettu suljetulle osastolle.

– Puhuin perheeni tilanteesta, koska surun lisäksi olin täynnä uhmaa. Halusin rikkoa perheemme julkisivun ja kertoa, mitä siellä takana oikeasti oli.

Lisäksi Lehtikari arveli, että heidän kokemuksensa voisi havahduttaa vastaavassa tilanteessa eläviä ihmisiä ja saada heidät hakemaan apua.

 

Vitsiniekka pienestä pitäen   

Omaa ahdistustaan Lotta Lehtikari hoiti käymällä vuosia psykoterapiassa.

– Sehän on Käypä hoito -suositusten mukainen tapa. Ja siitä oli minulle paljon apua, hän sanoo.

Lehtikari listaa hyötyjä, joita pitkä psykoterapia hänelle antoi. Hän oppi ymmärtämään lapsuudessaan kokemiaan turvattomuuden tunteita ja hahmotti, miten monilla tavoilla ne olivat häneen vaikuttaneet. Hänestä tuli jo ensimmäisellä luokalla vitsiniekka, joka ratkaisi epävarman tilanteen hauskalla letkautuksella ja sai sillä huomiota. 

– Uskon, että hakeuduin näyttelijäksikin lapsuudenkodin ilmapiirin takia. Kotona en voinut asettua auktoriteettia eli äitiä vastaan. Nuorisoteatterissa oli vapauttavaa olla tosi vihainen ja heitellä kuppeja seinään.

Välillä Lehtikari jo ajatteli terapian tehonneen ja alkoi omasta mielestään olla kunnossa. Mutta kun hän vertasi itseään joihinkin ystäviinsä, hän huomasi eron. Ystävät olivat rentoja ja suhtautuivat tulevaisuuteensa luottavaisesti. Lehtikarin mielestä elämä oli edelleen raskasta selviytymistä. Siitä tunteesta oli vaikea päästä eroon.

– Jatkuvassa kriisivalmiudessa eläminen jäi hermostollisesti minuun. Olin jatkuvasti ylivirittynyt enkä pystynyt itse vaikuttamaan siihen.

Psykoterapian lisäksi Lehtikari haki apua akupunktiosta ja osteopaatilta. Ne tarjosivat hetken helpotusta fyysiseen oloon, kunnes jännitys taas palasi.

 

Kaivattu kosketus hoitopöydällä 

Yhdeksän vuotta sitten Lotta Lehtikari käveli Helsingin keskustassa kohti pientä vastaanottotilaa. Hän oli varannut ajan elämänsä ensimmäiseen Rosen-terapiaan. Idea oli tullut Lehtikarin psykiatrilta, jota kiinnosti, voisiko psyykkistä ja fyysistä lähestymistapaa yhdistävästä terapiamuodosta olla hyötyä. 

Vastaanotolla Rosen-terapeutti kehotti Lehtikaria asettumaan alusvaatteissa hierontapöydälle. Lehtikaria miellytti, ettei terapeutti juurikaan esittänyt hänelle kysymyksiä vaan asetti kätensä tämän selälle.

– Olin siinä vaiheessa aivan uupunut oman taustani kertaamiseen.

Rosen-terapia perustuu kosketukseen. Terapeutti kuuntelee ja on läsnä muttei yritä parantaa tai muuttaa mitään. 

– Se on kohtaamista syvemmällä tasolla, kuin mihin puheen ja rationaalisen mielen avulla päästään, Lehtikari kuvailee. 

Jossain vaiheessa hoitoa Lehtikaria alkoi itkettää, ja hän antoi kyynelten tulla. 

– Muistan edelleen sen ensimmäisen kosketuksen, jonka koin hyvin äidillisenä. Sellaista turvallisuudentunnetta olin kaivannut koko elämäni.

 

Kun keskustelu ei riitä   

 Jälkikäteen Lotta Lehtikari ei ihmettele, että ihmiset huomasivat hänen habituksensa muuttuneen – niin monella tavalla hän tunsi muuttuvansa Rosen-terapian ansiosta.

Fyysisten vaikutusten lisäksi Lehtikari huomasi olevansa pojalleen entistä rennompi äiti. Hänen oli aiempaa helpompi olla läsnä, ja konfliktit vähenivät.

Porukan entinen hauskuuttaja halusi vähentää vitsailua ja olla mieluummin hiljaa. 

– Joitain puolustusmekanismeja siinä alkoi kadota. Aloin päästää ihmisiä lähemmäs kuin aiemmin. Huomasin, että olin ennen peittänyt vitsailulla omaa epävarmuuttani.

Lehtikari on miettinyt paljon, miksi Rosen-terapia onnistui hänen kohdallaan siinä, missä keskusteluun keskittyvältä psykoterapialta loppuivat keinot kesken. Hän arvelee, että syy on kontrolloimisessa.

– Psykoterapiassa voin kontrolloida tunteitani, koska puhuminen keskittyy mieleen ja mieli pystyy hallinnoimaan asioita. On ihan eri asia puhua tunteista kuin tuntea niitä oikeasti.

Lehtikarin mielestä hänen paranemisensa avainkokemus on lopulta yksinkertainen. Se käynnistyi, kun hän uskaltautui luottamaan terapeuttiinsa ja kokemaan hoitopöydällä sellaisia tunteita, joita hän oli piilottanut lapsuudestaan asti. Sellaisia olivat muun muassa haavoittuvaisuus, epävarmuus ja pelko. 

Toisin kuin psykoterapiassa, tällä kertaa hän ei yrittänyt selittää tunteitaan sanallisesti vaan keskittyi tuntemaan niitä kehossaan. Välillä puhuttiin, mutta ei aina.

– Paranemiseni ydin oli se, että suostuin tuntemaan itseni rikkinäiseksi ja tarvitsevaksi eikä terapeutti hylännyt minua.

Elämä menee uusiksi

Prosessin myötä Lotta Lehtikari alkoi kyseenalaistaa omaa työtään näyttelijänä. Erityisesti hän pohti yhtä aiempaa teatterirooliaan. Q-teatterin näytelmästä Aivan kuin minua ei olisi oli jo jonkin verran aikaa, mutta muisto oli jäänyt vaivaamaan.

Näytelmässä Lehtikari esitti kroatialaisnaista keskitysleirillä. Rooli vaati Lehtikaria ajamaan itsensä  jatkuvasti äärimmäisiin pelon tunteisiin. Eräällä väliajalla Lehtikari joutui paniikkikohtaukseen. Hänen kehonsa ei enää erottanut, mikä on totta ja mikä roolia. Autonomiselle hermojärjestelmälle se kaikki oli jo samaa. 

– Näyttelemisessä tarvittava tunteiden rassaaminen ja manipuloiminen alkoi tuntua väkivaltaiselta, varsinkin kun samaan aikaan tein terapiassa töitä omien tunteideni esiin tuomisen kanssa.

Lehtikari teki päätöksen ja ilmoitti olevansa käytettävissä ainoastaan äänirooleihin. Hänestä tuli Rosen-terapian täysipäiväinen opiskelija. 

– Olihan se aikamoista downsiftaamista. Mutta olen huomannut, että olipa tuloja kuinka paljon, johonkin se raha aina menee. Pärjäsin, kun pudotin menot minimiin.

Opiskelu Helsingin Vuosaaren Sofia-keskuksessa kesti viitisen vuotta. Kolme viime vuotta Lehtikari on ottanut asiakkaita vastaan omalla vastaanotollaan Herttoniemessä.

 

Olen muutakin kuin tarinani

Kun pieni vihainen lapsi yhtäkkiä näkee oravan, kiukku unohtuu eikä enää palaa. 

– Sitä on maagista katsella. Lapsen tunteet ovat voimakkaita, mutta ne myös vaihtuvat silmänräpäyksessä. Aikuisilla tilanne on usein toinen, Lehtikari sanoo.

Hänen mielestään etenkin naiset usein ajattelevat, etteivät he voi päästää aggressioitaan valloilleen, koska siitä seuraisi tuhoa. Itkuakin moni pidättelee ja pelkää. Pikkuhiljaa yhteys tunteisiin heikkenee. 

– Masennus ja ahdistus ovat merkkejä tunnejumista. Niiden taustalla on sellaisia tunteita, joihin ihminen ei enää saa yhteyttä.

Lehtikari kertoo toisinaan asiakkailleen, että omiin tunteisiinsa voi suhtautua kolmella tavalla. Tunteen voi tuntea, sen voi sanoa ääneen, ja sen mukaan voi toimia. Raivon tunteminen on eri asia kuin sen vallassa käyttäytyminen. 

Lehtikari itse kokee käsitelleensä lapsuudenperheensä tarinan eikä enää koe tarvetta pohtia vanhoja asioita.  

– Buddhalaiset puhuvat vanhan tarinan pudottamisesta. Niin kävi minullakin. Olen paljon muuta kuin tarinani. Olen siirtynyt eteenpäin. 

Paranemiseni ydin oli se, että suostuin tuntemaan itseni rikkinäiseksi ja tarvitsevaksi eikä terapeutti hylännyt minua.

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2021. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.