TEKSTI LAURA PÖRSTI
Kuntosalin seinällä on iso kuvatuloste liikkujista: Notkea, kolmekymppinen mieshahmo nostaa painoja, öljytyn näköiset lihakset kiristyvät.
Hänen takanaan hoikka mutta lihaksikas nainen, kaksikymmentä-jotain, pumppaa rautaa pienessä topissa. Sixpack erottuu.
– Yhteiskunnassa vallitsee vahva käsitys ideaaliliikkujasta. Kun mainoksissa tai lehdissä puhutaan liikkumisesta, kuvissa on aina tämän näköisiä ihmisiä. On todella vähän kuvamateriaalia lihavista ihmisistä liikkumassa, ikään kuin mielikuvituksemme ei siihen riittäisi, sanoo Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan apulaisprofessori Hannele Harjunen.
Hän on tutkinut jo parikymmentä vuotta lihavuutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja siihen liittyen lihavien ihmisten liikkumiskokemuksia. Aiemmin niin lihavuutta kuin liikuntaakin on Suomessa käsitelty lähinnä lääketieteellisesti ja terveyden näkökulmasta. Ihmisten kokemukset ja toiveet eivät ole kuuluneet.
– Edelleen tiedetään yllättävän vähän siitä, miten lihavat ihmiset liikkuvat ja miten he haluaisivat liikkua. Tutkimus liittyy usein laihduttamiseen, Harjunen harmittelee.
Mikä estää liikkumasta?
Liikunnan terveysvaikutuksista tiedetään paljon. Lihavaa patistetaankin joka tuutista liikkumaan – vaikka sitten kansanterveyden tähden!
Mutta kehotukset reipastua ovat Hannele Harjusen mielestä hyödyttömiä niin kauan, kun liikunnan aloittamiseen ei ole tarjolla konkreettista apua. Se ei nimittäin ole kovin helppoa.
Harjusen tutkimuksista selviää, että lihavat ihmiset kokevat varsinkin vähäpukeisuutta vaativissa liikuntapaikoissa epäasiallista kohtelua. Esimerkiksi kuntosaleilla moni on saanut ilkeitä kommentteja ulkomuodostaan.
– Osaa on jopa salakuvattu. Moni jumppaa siksi vain kotona, Harjunen kertoo.
Lisäksi on käytännöllisiä esteitä. Kuntosalilaitteisiin ei välttämättä isokokoinen ihminen mahdu, ainakaan ilman mustelmia, eikä ohjaajilla ole aina ammattitaitoa muokata liikkeitä kookkaalle keholle sopiviksi.
– Jos ei voi tehdä kymmenestä liikkeestä viittä koska vatsa tulee eteen, se ei ole kovin motivoivaa.
Sopivia liikuntavaatteitakaan ei lihava hevin löydä, koska urheiluvaatemallistot on yleensä suunniteltu ideaaliliikkujille tai vähän isommille.
Kaikki tämä liittyy siihen, että lihavuus on yhteiskunnassa voimakkaasti stigmatisoitu ominaisuus
Stigma lyö laiskan leiman
Stigmaa ilmentää esimerkiksi se, että lihavia pidetään paitsi sairaina ja keholtaan epänormatiivisina myös moraalisesti arveluttavina.
– Ajatellaan, että lihava on liikkumaton, passiivinen ja laiska ja tämä tuottaa sen lihavuuden, Hannele Harjunen selittää.
2000-luvulla stigma on vahvistunut terveysaatteellisuuden, fitnessbuumin ja lihavuusepidemiapuheen myötä. Yksilöllistävä puhetapa on lisääntynyt: jokainen on itse vastuussa itsestään. Valintojen tekemiseen vaikuttavat kuitenkin esimerkiksi taloudelliset syyt.
Televisiossakin pyörii jatkuvasti laihdutusohjelmia, joita pidetään koko perheelle sopivana viihteenä.
– Niistä jo lapsi oppii, että lihavuus on pahasta ja siitä pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, vaikka se ei ole lääketieteellisestikään järkevää. Lisäksi ne osoittavat, että lihavaa saa rääkätä ja hänen syömistään ja liikkumistaan on ok jatkuvasti arvioida, Harjunen toteaa.
Moni syyllistää itsekin itseään isosta koostaan. Se kertoo sisäistetystä stigmasta.
– Lihavat ihmiset voivat ajatella, että he eivät saa näkyä eivätkä vaatia ja että liikuntapaikat eivät kuulu heille.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2024 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.