TEKSTI MARJO JÄÄSKÄ KUVA ANNA PÖLKKI
Kirjailija Anna Pölkki, 35, sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja on oppinut kuntelemaan mielensä liikkeitä. Luonto, kauneus ja kirjat tuovat lohtua masennukseen ja tyynnyttävät kiihtynyttä mieltä.
”Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö tammikuussa 2021. Vaikka tiesin odottaa diagnoosia, se oli iso shokki. Oli järkyttävää kuulla sairastavansa parantumatonta psykiatrista sairautta.
Ensimmäisen maniani tai oikeastaan sekamuotoisen jakson koin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Työskentelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana lukiossa, ja uuden lukuvuoden alussa iski paha uupumus. Tuntui, kuin olisin katsellut luokkahuonetta harmaan kalvon lävitse.
Pahinta oli, etten pystynyt keskittymään työhön. Esseet odottivat korjaamista ja paperipinot kasvoivat, ja samalla kasvoi stressi. Lopulta lakkasin nukkumasta kokonaan ja itkin yöt.
Työterveyslääkärin vastaanotolla puhuin vuolaasti ja kiihkeästi ja lääkäri sanoi, että kuulostin maaniselta. Hän kysyi moneen kertaan, onko minulla diagnosoitu kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vastasin kieltävästi, eikä lääkäri ikinä palannut asiaan, vaikka jälkikäteen ajatellen minut olisi pitänyt lähettää psykiatrille.
Manian laukaisi stressi, jota kertyi työn lisäksi muualtakin. Olin juuri mennyt kihloihin ja järjestelin häitämme. Se oli toki positiivinen asia mutta vei samalla henkistä kapasiteettia. Uupumuksen fyysiset oireet olivat rajut – esimerkiksi yhdeltä hääpuvun sovittelumatkalta päädyin päivystykseen, kun jalat lähtivät alta.
Sain monta sairauslomaa peräkkäin, enkä kyennyt enää palaamaan töihin. Työsuhde sijaisena päättyi, ja minulle koitti iso elämänmuutos. Muutin kotiseuduiltani mieheni luokse Etelä-Savoon Kangasniemelle, pieneen punaiseen taloon metsän keskelle.
Elämä uudessa ympäristössä vaati totuttelua. Tuoretta avioliittoa ja uuteen tutustumista varjosti se, että olin huonossa kunnossa paitsi psyykkisesti myös fyysisesti.
Olen aina rakastanut pitkiä, yksinäisiä kävelylenkkejä, mutta vieraassa ympäristössä minusta tuli arka. Tuntui turvattomalta lähteä kävelylle: entä jos en jaksaisikaan kävellä takaisin ja jäisin keskelle korpea?
Uusi miljöö kuitenkin myös innosti minua, ja pikkuhiljaa olen ystävystynyt metsien kanssa. Tuntuu ihmeelliseltä etuoikeudelta asua paikassa, jossa villivadelmat ja kantarellit odottavat vain muutaman askeleen päässä kotiovelta.
Olin poissa palkkatyöstä lähes kaksi lukuvuotta, kunnes kuntouttavan työkokeilun jälkeen aloitin kevyemmän työelämän kansalaisopiston tuntiopettajana, vapaana toimittajana ja vähitellen myös kirjailijana. Työ, jossa saan itse suunnitella kurssit ja jota voi tehdä osa-aikaisesti, sopi minulle hyvin, mutta silti syksy 2020 alkoi väsyneissä tunnelmissa.
Pelkäsin, etten jaksa, vaikka töitä oli vähän. Uuvutti ja itketti.
Sitten erääseen esiintymistilanteeseen liittyvä jännitys ja muu stressi pakottivat piristymään ja ajoivat ylivireyteen. Samaan aikaan traumaattiset asiat nousivat pintaan. Mieli olisi tarvinnut rauhaa ja lepoa, mutta vellovat traumat nostattivat kierroksia, ja mania sai vauhtia.
Lopulta mania kiihtyi psykoottiseksi ja astuin todellisuuden rajan yli. Olen hengellinen ihminen ja uskonut aina Jumalaan. Psykoosissa uskoni muuttui liialliseksi ja vääristyi. Sisälläni kamppailivat sekä Jumala että paholainen.
Psykoottinen mania oli jo itsessään hirveä kokemus, mutta järkyttävää ja traumaattista oli myös se, miten hoitohenkilöstö minua kohteli.
Terveysaseman päivystyksessä minuun, neulakammoiseen, iskettiin lääkettä suoraan suoneen, kun en uskaltanut niellä pilleriä. Kuolemanväsyneenä minun piti vastailla lukuisiin kysymyksiin. Olin täysin vieraiden ihmisten armoilla, eikä kukaan ymmärtänyt tai rauhoitellut minua.
Matkalla psykiatriseen sairaalaan olin hätääntynyt. Olen ihminen, jota kosketus, ystävällinen katse ja lempeät sanat tyynnyttävät, mutta minusta huolehtinut ensihoitaja veti suun tiukaksi viivaksi ja varoi katsomasta kohti. Kun yritin tavoitella hänen kättään turvaa hakien, hän riuhtaisi itsensä kauemmas.
Sama ohittaminen toistui sairaalassa psykiatrin luona. Lääkäri tuijotti tietokoneen ruutua eikä suostunut nostamaan minuun katsettaan, vaikka pyysin sitä. Minua ei kohdeltu ihmisenä, vaan toiseutettiin hulluksi, jota ei tarvinnut edes katsoa silmiin.
Harhat hävisivät ja jo neljän yön tarkkailun jälkeen pääsin kotiin. Hankaluudet silti jatkuivat, sillä pakkohoidossa määrätty lääke ei sopinut minulle. Parin kuukauden kuluessa aloin saada outoja oireita. Ilmeet ja tunteet katosivat, en kokenut itseäni enää ihmiseksi.
Myös liikkuminen muuttui. Olin aina aiemmin kävellyt reippaasti, pitkin askelin, mutta nyt etenin varovasti töpöttäen, kädet koukkuun jähmettyneinä. Nielemisvaikeuksien vuoksi en voinut syödä kiinteää ruokaa ja laihduin. Naksuttelin huomaamatta kielelläni, ja öisin vaeltelin pitkin taloa, sillä jalat pakottivat liikkumaan, vaikka olisin halunnut nukkua.
Kun näin pitkästä aikaa siskoni, hän järkyttyi tilastani, teki havaintoja, googlasi ja sai selville, että oireet johtuvat lääkkeestä. Minulla oli niin sanottuja ekstrapyramidaalioireita. Lääke oli vaikuttanut vaarallisesti keskushermostooni.
Yleislääkäri, jolta ensin hain apua, ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta vaan sanoi, että psykoosi on tosi vakava juttu ja että lääkettä pitää syödä. Myöhemmin pääsin psykiatrille, joka diagnosoi kaksisuuntaisen ja vaihtoi lääkkeen. Siitä alkoi hidas toipuminen pohjattomasta pimeydestä.
Sairauteni on erilainen kuin useimmilla, sillä minulla ei ole välttämättä pitkiä ja selkeästi erillisiä masennus-, mania- tai hypomaniakausia. En ole liioin erityisen toimelias maanisena tai hypomaanisena, vaan aktiivisuuteni ilmenee ajatusten tasolla. Muutun puheliaammaksi, ja päässäni vilistää tavallista enemmän ajatuksia.
Minulla diagnosoitiin autismikirjon häiriö joulukuussa 2023, ja nyt ymmärrän, että neuroepätyypillisyys vaikuttaa tapaani sairastaa kaksisuuntaista. Liiallinen kuormitus voi pudottaa minut joko maniaan tai masennukseen, enkä aina voi olla varma, kummalle puolelle päädyn. Eniten pelkään maniaa – ehkä siksi, etten ole koskaan kokenut syvintä mahdollista masennusta.
Autismiini liittyvä äärimmäinen analyyttisyys ja herkkyys tekevät minut taitavaksi huomaamaan pienimmätkin oireeni. Jos alan vähänkin keikahtaa kohti maanisuutta, säikähdän ja yritän ottaa rauhallisemmin.
Ryntäsin esimerkiksi tekemään esikoiskirjaani Kakkuja salaisesta puutarhasta suurella tunteen palolla. Tajusin kuitenkin, että nyt on otettava etäisyyttä. En voi näin nopeasti rynnätä päin suurinta unelmaani.
On surullista, että myös positiivisia tunteita pitää annostella varoen. Kun sain kustannuspäätöksen esikoiskirjastani, jouduin aika paljon keskittymään siihen, miten rauhoitan kehoa, aivoja ja mieltä.
Osin sairauteni vuoksi minusta tuli kirjailija. Se on ainut hyvä asia, mitä siitä on seurannut. Olen kuntoutustuella eli määräaikaisella sairauseläkkeellä, ja olen alkanut kirjoittaa työkyvyttömyyden tuomassa tyhjässä tilassa. Kokoaikatyössä minulla ei olisi tilaa luovuudelle.
Kirjallisuus on muutenkin tärkeä asia arjessani, se on autistinen erityismielenkiinnonkohteeni. Lukeminen ja kirjoittaminen auttavat myös sairauden kanssa tasapainottelussa.
Lukeminen on minulle tärkein keino rentoutua, kirjoittaminen taas voi virkistää. Jos olen masentunut tai alavireinen, saatan tietoisesti aktivoida aivojani kirjoittamalla. Inspiraatio nostaa minut väsymyksen yläpuolelle. Tässä on oltava toki tarkkana: uupuneena kirjoittamiseen liittyvä kognitiivinen ponnistelu uuvuttaa entisestään.
Päivittäistä iloa saan myös kauneudesta. Niin kauan kuin on kauneutta, jaksan elää, kirjoitan tuoreessa kirjassani. Rakkaus kauneuteen näkyy kaikkialla elämässäni. Keräilen ihania astioita, ja kesken teehetken saatan pysähtyä ihailemaan kukkakuvioista kuppiani.
Luonnossa kauneus vaikuttaa voimakkaimmin. Kauneuden tuntee koko kehossa, sillä se tulee useiden aistien kautta. Silittelen ruusun terälehtiä ja tunnelmoin kauniita ääniä, kuten tuulen suhinaa ja puron solinaa.
Olen sopeutunut ja hyväksynyt sairauden osaksi itseäni. Haaveilen siitä, että tulevaisuudessa saisin kirjoittaa lisää kirjoja ja elää aivan tavallista elämää. Sellaista, jossa on aikaa nauttia kaikesta ihanasta ja rauhallisesta: hyvistä lukuhetkistä ja maailman kauneudesta.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2024. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
