Mielen ja kehon sairastuminen hengenvaarallisesti muutti toimittaja Päivi Storgårdin tapaa katsoa elämää. Se on opettanut aitoa armollisuutta itseä ja muita kohtaan.
TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT HEIDI NIEMI
Oli vuosi 2008. Toimittaja ja kirjailija Päivi Storgård oli kaupungilla ostoksilla, kun hänen puhelimensa soi. Soittaja oli hänelle entuudestaan tuttu psykiatri.
Storgårdilla oli vuotta aiemmin todettu vaikea masennus, johon hän oli saanut sekä sairaala- että lääkehoitoa. Nyt lääkäri kertoi, että diagnoosi oli ollut väärä. Kyseessä ei ollut ainoastaan masennus, vaan kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu masennuksen lisäksi vauhdikkaita hypomaanisia vaiheita. Myös aiemmin määrätyt lääkkeet olivat vääriä. Storgårdin tuli välittömästi lopettaa niiden syöminen ja hakea apteekista uudet lääkkeet.
– Kaikki voimani valahtivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tähänkö tämä elämä nyt meni. Olin jo tottunut masennuksen kanssa elämiseen, enkä ollut ajatellut sitä sairautena. Kun kuulin uuden diagnoosin, pidin itseäni mielisairaana. Lätkäisin ihan itse kaikki mahdolliset leimat otsaani. Se oli todella vaikea paikka.
Pian puhelun jälkeen voimattomuus muuttui kiukuksi. Storgård oli vihainen psykiatrille, joka oli kertonut näin suuren asian puhelimessa eikä vastaanotolla kasvokkain.
– Ei kukaan halua kuulla syöpädiagnoosiakaan puhelimessa. Minä sain kuulla keskellä kaupunkia kroonisesta sairaudesta, jonka kanssa joutuisin elämään aina.
Lääkäri soitti, koska oli huolissaan. Väärien lääkkeiden syömisellä voisi olla pahat seuraukset. Kakkostyypin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä, siinä joka Storgårdillakin oli, vaihtelevat sekä depressiiviset että hypomaaniset vaiheet.
Masennuslääkkeet saattavat laukaista hypomanian. Silloin ihminen voi alkaa käyttäytyä holtittomasti ja vastuuttomasti kokematta itse sairauden tunnetta. Hypomaniassa ihminen voi saada asiansa pahastikin solmuun: tuhlata rahojaan, sotkea ihmissuhteitaan, ottaa suuria riskejä. Hän voi tehdä väsymättä töitä vaikka kellon ympäri. Kun vauhdikkaan jakson jälkeen alkaakin syvä masennus, pudotus on kova.
Näin Storgårdkin oli elänyt jo vuosia, huomaamatta sitä itse.
Kuin musta mörkö vaanisi
Ensimmäisen kerran Päivi Storgård ymmärsi jonkin olevan pielessä, kun hänen kolmas lapsensa oli juuri syntynyt vuonna 2001. Kaksi vanhempaa lasta olivat tuolloin 3- ja 9-vuotiaita.
Vauva herätti monta kertaa yössä, ja äidin väsymys oli valtava. Storgård ei kuitenkaan pystynyt nukkumaan edes silloin, kun olisi voinut nukkua. Olo oli kuin olisi ollut jatkuvasti humalassa, väsymyksestä sumea.
Kului useita vuosia sumussa. Storgård palasi työelämään, hoiti pieniä lapsiaan ja sinnitteli.
– Selviydyin ja raahauduin päivästä toiseen. Välillä energiaa taas tuntui olevan valtavasti. Silloin olin työnarkomaani ja kaikki sujui. Pompin työtehtävästä ja -paikasta toiseen. Aina kun alkoi tuntua siltä, että nyt pelottaa, niin äkkiä kytkin ylös ja taas uuteen työpaikkaan.
Välillä masennus valtasi elämän. Silloin Storgård pyöri niin syvissä negatiivisissa tunnelmissa, että mielessä kävi itsetuhoisia ajatuksia. Hänestä tuntui, että musta mörkö vaanii koko ajan nurkan takana.

Storgård alkoi sairastella. Hän oli jatkuvasti flunssassa ja ramppasi työterveyslääkärillä. Vuonna 2007 lääkäri kysyi Storgårdilta suoraan: miten sinä oikeasti voit?
Se muutti kaiken. Storgård kertoi, miten hirvittävän paha olla hänellä on.
– Siltä istumalta lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriseen sairaalahoitoon ja tilasi minulle taksin. Hän kohtasi minut kokonaisena ihmisenä, ei vain oireena.
Sairaalassa Storgårdilla diagnosoitiin vaikea masennus. Viitteitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei huomattu. Masennuskaudet olivat olleet niin syviä ja toistuvia, että todellinen tilanne jäi piiloon.
– Minulle tehtiin sairaalassa monia testejä, mutta missään vaiheessa ei kysytty oikeita kysymyksiä. Testeissä pitäisi kysyä myös läheisiltä, mitä toinen on kiihtyneessä vaiheessa oikein touhunnut. Minä olen esimerkiksi imuroinut keskellä yötä ja pitänyt sitä ihan normaalina, sillä ei hypomaaninen ihminen tunne itseään sairaaksi, päinvastoin.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamiseen menee keskimäärin seitsemän vuotta, ja sitä ennen moni sairastunut saa vuosia vääränlaista hoitoa, joka saattaa pahentaa sairautta. Storgård sai tietää oikean diagnoosin vuosi ensimmäisen sairaalajaksonsa jälkeen.
Häpeästä kohti hyväksymistä
Diagnoosin jälkeen alkoi pitkä tie sairauden hyväksymiseen. Ensimmäisen uuden lääkkeen ottaminen oli Storgårdille niin tiukka paikka, että pilleri oli takertua kurkkuun.
Psykoterapiassa käydessään hän ei kehdannut mennä terapeutin oven taakse odottamaan, vaan kulutti odotusajan läheisessä leipomossa tai kaupassa. Terapeutin luo hän meni vasta täsmälleen sillä hetkellä, kun aika alkoi – jottei kukaan vain näkisi, mihin hän on menossa.
– Se oli täysin päätöntä pelkoa siitä, että ihmiset saavat tietää. Pelko ja häpeä saivat tuulta alleen myös perheestä, sillä kaikki läheiseni eivät kestäneet sairauttani, vaan tilannettani hävettiin.
Storgård sanoo, että hänellä kävi kuitenkin tuuri siinä mielessä, että hänen psykiatrinsa ja terapeuttinsa toimivat työparina ja Storgård antoi heille luvan keskustella tilanteestaan.
– Sain kokonaisvaltaista apua ja tukea sekä lääketieteen että psykologian puolelta. Vähitellen itse lyöty leima alkoi häipyä ja hyväksyminen vahvistua.
Myös uudet lääkkeet alkoivat pikkuhiljaa tehota. Storgård joutui kuitenkin puolustelemaan lääkkeiden syömistä läheisilleen. Häntä varoiteltiin, että niihin voi jäädä koukkuun, kun kerran aloittaa. Storgårdia surettaa ja kiukuttaa, että medikalisaatiosta puhutaan kirosanana eikä ymmärretä, että lääkkeiden syöminen ei aina ole neuvottelukysymys tai oma valinta.
– Tämä on hengenvaarallinen sairaus, johon voi kuolla. Itsetuhoriski on niin suuri.
Jos saisin lääkkeet vaikka munuaissairauteen, kukaan ei varoittelisi. Jos en söisi lääkkeitäni, olisin jo kuollut.
Storgård oli sairastumisensa aikaan naimisissa, mutta avioliitto lasten isän kanssa päättyi vuosi diagnoosin jälkeen. Storgård on alusta alkaen kertonut myös lapsilleen, että äiti on sairas. Kaksi lapsista olivat hänen sairastumisen aikaan vielä pieniä. Heille Storgård kertoi, että äiti on tosi väsynyt ja itkee, koska on paha mieli, mutta se ei ole lasten syytä, kukaan ei ole ollut tuhma. Vanhimmalle lapselleen hän kertoi asian juuri niin kuin se oli.
Sairaus ei ole ollut Storgårdin lapsille missään vaiheessa mikään pelottava peikko. Eräällä sairaalajaksolla hänen teini-ikäinen poikansa tuli koulukaverinsa kanssa käymään ja toi kotitaloustunnilta yli jääneet jälkkärit äidilleen.
Loppu sairauden salailulle
Vähitellen sairaus ei enää näyttäytynyt peikkona Storgårdille itselleenkään. Sen kanssa oli opittava elämään. Tuttu kustantaja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa aiheesta kirjan. Storgård ei epäröinyt, vaan otti tilauksen vastaan.
Romaani Keinulaudalla ilmestyi 2013. Se kertoo Outi-nimisestä naisesta, joka sairastaa samaa sairautta kuin Storgård. Tarinaan hän hyödynsi omia kokemuksiaan, mutta teos on kuitenkin fiktiivinen, ei omaelämäkerrallinen.
– Kustannustoimittajani varmisteli minulta, haluanko oikeasti kirjoittaa aiheesta ja puhua siitä julkisesti. Sanoin, etten tekisi kirjaa muuten. Halusin, että kirjalla on jokin laajempi merkitys.
Kun teoksen julkistamistilaisuus lähestyi, Storgård oli silti kauhuissaan. Hän sanoo miettineensä, pidettäisiinkö häntä lopun ikäänsä hulluna ja näkisivätkö ihmiset jatkossa hänet aina vain sairauden värittämien lasien läpi.
Mutta kun tilaisuus oli ohi, Storgård tunsi suunnatonta helpotusta. Valtava taakka, jota hän oli kantanut ja salaillut, oli yhtäkkiä pudonnut harteilta. Seuraavana päivänä hänen tarinansa oli iltapäivälehtien otsikoissa, kaikkien luettavissa.
– Vihdoinkin asia aukesi, eikä minun tarvinnut luimistella, häpeillä ja pelätä, että joku saa tietää. Toivoin, että kaikki kohtalotoverini huomaisivat, etteivät he ole yksin. Kaikkihan luulevat olevansa yksin ongelmansa kanssa.
Sairastuminen toi armollisuutta
Toissakesänä Päivi Storgård istui lentokoneessa matkalla Firenzestä Helsinkiin. Kone oli juuri tehnyt välilaskun Frankfurtissa ja noussut ilmaan, kun Storgårdilta meni silmistä näkö ja hänen päänsä retkahti vasemmalle. Nainen viereisellä istuimella kysyi, onko kaikki hyvin.
Storgårdilla on tapahtumista vain väläyksenomaisia muistikuvia. Hän oli saanut aivoinfarktin.
Jälkeenpäin hän kuuli, että vieressä istunut nainen oli sairaanhoitaja. Tämä oli tajunnut, mistä on kyse, ja ilmoittanut tapahtuneesta heti koneen miehistölle. Kone teki välittömästi ylimääräisen välilaskun Kööpenhaminaan, jossa kentällä odotti ambulanssi. Storgård vietti yhteensä kolmisen kuukautta sairaalahoidossa Tanskassa ja Suomessa.
Puolitoista vuotta infarktin jälkeen Storgård on edelleen sairauslomalla. Infarkti aiheutti erilaisia kognitiivisia häiriöitä, kuten muistiongelmia, jotka eivät kaikki ole vielä korjaantuneet.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa Storgårdilla on ollut takanaan jo monta tasapainoisempaa vuotta.
– Vointini aaltoilee, mutta tiukkoja piikkejä kumpaakaan suuntaan ei ole ollut pitkään aikaan. Olen pyytänyt ystäviäni tarkkailemaan ja kertomaan, jos vauhtini kiihtyy, alan touhuta paljon, käyttäydyn impulsiivisesti tai puhun normaalia nopeammin. Sitä ei välttämättä itse huomaa.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aivoinfarkti ovat muuttaneet Storgårdin tapaa katsoa elämää. Mielen sairastuminen on tuonut armollisuutta ja vähentänyt vaatimuksia itseä sekä muita kohtaan.
Storgård kertoo olleensa uransa aikana myös johtotehtävissä, joissa hän on joutunut vaatimaan ihmisiltä kovia suorituksia. Enää hän ei voisi kuvitella tekevänsä työtä, joissa pitäisi vaatia muilta enemmän kuin mikä on kohtuullista.
– Kaikilla meillä on omat kamppailumme, eikä kukaan ei voi nähdä toisen sisälle ja tietää, mitä siellä tapahtuu.
Mielen sairastuminen on tuonut armollisuutta ja vähentänyt vaatimuksia itseä sekä muita kohtaan.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.