TEKSTI HELINÄ KUJALA KUVITUS MARIA VILJA
Sinä se olet aina niin reipas ja rohkea, et jää tuleen makaamaan!
Oletko lapsena ja nuorena kuullut itsestäsi kuvauksia, jotka edelleen vaikuttavat siihen, miten toimit ja ajattelet? Onko sinua kehuttu määrätietoisuudesta tai kenties kiltteydestä ja joustavuudesta? Oletko tiukan paikan tullen oppinut vain puremaan hammasta ja porskuttamaan eteenpäin?
Lapsuudenperheessä omaksutut ajattelu- ja toimintamallit juontuvat usein sukupolvien takaa, ja tähän perintöön kannattaa tutustua. Se voi sisältää paljon hyvää ja arvokasta, mutta myös sellaista, joka rajoittaa, kuluttaa ja estää omannäköisen elämän.
Psykologi, psykoterapeutti Aino Juusola kannustaa ottamaan itsetutkiskeluun avuksi oman suvun tarinat. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta.
– Jos kokee olevansa vahvan ja reippaan roolinsa vanki, siihenkin voi suhtautua kuin tarinaan itsestä. Se on vain yksi tarina, ja sitä voi myös muokata, Juusola sanoo.
Joillakin on voimakas tarve ymmärtää näiden minätarinoiden taustoja sukupolvienkin takaa, ja toisista se ei ehkä tunnu kovin tärkeältä. Juusola arvelee, että elämän käännekohdissa, esimerkiksi vanhemmaksi tullessa, tämänkaltainen pohdinta helposti nousee itse kullakin pintaan.
Kysymykset voivat silloin kuulua: Millaisen roolimallin olen kotoani saanut kasvattajana? Miten vaalia tätä ylisukupolvista ketjua – tai miten katkaista se?
Oivallus 1:
Sodan jäljet voivat yhä vaikuttaa
Mitä vaari kertoi lapsilleen sodasta – vai kertoiko mitään? Miksi isotäti vaikutti aina niin ankaralta? Millaisen elämän eno eli, ja miksi tiedän hänestä niin vähän?
Suvun tarinoiden ja niiden taustojen jäljille pääsee virittämällä keskustelua elossa olevien aiempien sukupolvien edustajien kanssa. Heidän avullaan voi myös piirtää sukupuun, joka auttaa hahmottamaan ihmisten välisiä yhteyksiä ja sijoittamaan heidät ajalliseen ja yhteiskunnalliseen taustaansa. Sukupuun on hyvä ulottua ainakin kolmeen polveen asti.
Suomalaisten tunneperintöä leimaavat kokemukset sodista ja niiden jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Kovin kauas puun oksistossa ei tarvitse edetä, kun esiin tulee sodassa kaatumisia, mielen järkkymistä, kovaan työntekoon tottumista.
Kun on ollut pakko vain selviytyä ja päästä eteenpäin, kaiken koetun käsittelylle ei ole ollut tilaa. Se on voinut johtaa tunteiden tukahduttamiseen ja sen seurauksena esimerkiksi ylenpalttiseen kiltteyteen ja venymiseen. Aikoinaan purkamatta jääneet sotatraumat voivat yhä vaikuttaa esimerkiksi perheessä, jossa sairastetaan masennusta tai alkoholismia useassa polvessa.
– Sanotaan, että vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Meidän sodistamme alkaa olla sen verran aikaa, että niiden jälkiä pystyy jo eri tavalla tarkastelemaan ja työstämään kuin aiemmin, Juusola toteaa.
Oivallus 2:
Toistuvan kaavan voi purkaa
Vanhempi räjähtää teinille, jonka huone on aina vain siivoamatta. Olisi muutakin tekemistä kuin patistaa isoa ihmistä hoitamaan sotkunsa! Nyt ryhtiä peliin! Ei elämässä laiskotellen pärjää!
Jälkeenpäin hän huomaa toimineensa juuri kuten omat vanhempansa aikoinaan: vaatinut ryhdistäytymään, muistuttanut laiskuuden paheellisuudesta ja vedonnut siihen, mitä missäkin iässä pitäisi jo osata ja ymmärtää.
Ja hän kun oli päättänyt, että tällaisia saarnoja hän ei omille lapsilleen pitäisi!
Aino Juusolalla on vanhemmalle lohduttava viesti. Tutun kuvion toistaminen tapahtuu usein alitajuntaisesti, etenkin jos arki on kuormittavaa. Selkäytimestä tulevat tavat reagoida ja toimia pulpahtavat pintaan ennen kuin ehtii miettiä toisenlaista lähestymistapaa.
Hänen mielestään vanhempi on jo pitkällä, kun hän huomaa toimivansa toisin kuin toivoisi.
– Kannattaa olla itselleen armollinen ja opetella rauhassa tunnistamaan, missä kohdin haluaisi toimia toisin. Niitä tilanteita varten voi vaikka kirjoittaa turvasuunnitelman. Ja jos kaikki ei mene heti kuin Strömsössä, aina voi saada uuden mahdollisuuden. Jo silläkin tavoin muutamme omaa tarinaamme.
Esimerkiksi anteeksi pyytäminen lapseltaan saattaa olla askel uuteen suuntaan. Oma isä tai äiti ei siihen ehkä aikoinaan kyennyt, mutta itseltäpä se onnistukin.
Oivallus 3:
Tarinasta voi tulla vaatimus
Joskus myönteinenkin minätarina saattaa kääntyä taakaksi, ja tästä Aino Juusola kertoo kirjassaan omakohtaisen kokemuksen.
Häntä oli lapsesta asti kehuttu isoäidiltä peritystä laulutaidostaan, ja hän sai usein esiintyä sukujuhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Teinivuosina tähän vahvaan musiikilliseen identiteettiin tuli särö: pintaan nousi kova esiintymispelko, joka esti laulamisen yleisön edessä useaksi vuodeksi.
– Tarinasta tuli minulle vaatimus. En voinut esiintyä, koska pelkäsin, etten olisikaan täydellinen laulaja, Juusola kertoo.
Riittämättömyyden tunne yhdistettynä täydellisyyden tavoitteluun johtaa helposti huijarisyndroomaan. Esimerkiksi työstään kiitosta saava ei silloin usko omiin ansioihinsa. Hän pelkää, että millä hetkellä hyvänsä pomolle ja työkavereille paljastuu, ettei hän oikeasti olekaan näin osaava.
Huijarisyndrooman takaa löytyy usein itse luotu ja kenties ulkoapäin pönkitetty ajatus muotista, johon on mahduttava. Sinne eivät sovi herkkyys ja keskeneräisyys – eivätkä virheet laulamisessa tai työsuorituksissa.
– Kun tarina on taakka, siihen liittyy paljon häpeän ja syyllisyyden kokemusta siitä, ettei täytäkään odotuksia. Ja ainut vastalääke häpeään on myötätunto itseä kohtaan.
Häpeän tunteesta ei tarvitse päästä eroon, kuten ei mistään muustakaan tunteesta. Sen sijaan se laimenee, kun huomioi tunteen ja kääntyy sitä kohden.
Juusola on työssään huomannut, että monia ihmisiä helpottaa ajatus epämieluisan tunteen mukaan ottamisesta. Jos häpeä yrittää estää sinua tekemästä jotain – vaikka lähtemästä juhliin – voit mielessäsi ostaa sille bussilipun ja kysyä, haluaako se lähteä mukaan.
– Pelko siitä, että paljastuukin vajavaiseksi, ei tarvitse estää sitä, että toteuttaa omien arvojensa mukaista elämää.
Oivallus 4:
Lapsena omaksuttu rooli on vain yksi puoli
Sisarusten kesken saatamme toistaa lapsena muotoutuneita roolejamme vielä aikuisenakin. Yksi on ehkä ottanut vastuuta ja organisoinut, toinen keventänyt ilmapiiriä hauskoilla jutuillaan ja kolmas mukautunut milloin mihinkin tilanteeseen antaakseen tilaa muille.
Tutussa lokerossa pysytteleminen voi tuntua samaan aikaan sekä turvalliselta että rajoittavalta.
– Jos sisaruksia on useita, oman roolin muokkaaminen voi onnistua ehkä yhden sisaruksen kanssa. Mutta sitten kun kaikki ovat yhdessä, vanha dynamiikka helposti palaa, varsinkin jos mukana ovat vielä vanhemmat ja ehkä vielä heidänkin vanhempansa, Aino Juusola sanoo.
Omaan rooliinsa voi saada väljyyttä muilta elämänalueilta. Mukautuja huomaa pärjäävänsä loistavasti työssään johtajana, vastuunkantaja hellittää ohjaimista ystäviensä kanssa, ja hauskuuttaja tuo itsestään esiin myös vakavan puolen parisuhteessaan.
Minätarinan monipuolistuminen auttaa meitä ehkä ilmentämään erilaisia puolia itsestämme myös perhepiirissä, vaikka perheen sisäistä dynamiikkaa ja roolipalapeliä ei hetkessä muutetakaan.
Oivallus 5:
Menneisyyden ei tarvitse määritellä tulevaa
Terapiatyössään Aino Juusola kohtaa aika ajoin ihmisiä, jotka toteavat, että heistä on kyllä lapsena huolehdittu, mistään ei ollut puutetta. Kuitenkin voi käydä ilmi, että vaikka mistään aineellisesta ei ole ollut pulaa, emotionaalinen turva on jäänyt vähemmälle.
Joskus perheen historiasta saattaa löytyä raskas menetys tai muu vaikea kokemus, jonka surutyö on vanhemmalta jäänyt kesken tai kokonaan aloittamatta. Tämä on vaikeuttanut tunneyhteyden rakentamista lapseen.
– Vaikka yrittäisimme sulkea ja unohtaa surun, se vaikuttaa kiintymyssuhteen rakentumiseen ja siihen, miten lapsi kokee tulleensa nähdyksi, kohdatuksi tunnetasolla, arvostetuksi ja rakastetuksi. Kiintymyssuhdemalli siirtyy usein yli sukupolvien.
Juusola pitää eräästä Rosa Liksomin romaanista löytyvästä viisaudesta, jonka mukaan menneen elämän ilo on se, ettei se koskaan palaa – ja silti se ei koskaan katoa pois. Meidän ei tarvitse pyristellä irti menneisyydestämme, mutta helpottaa, kun tulemme siitä tietoiseksi.
– Kun ymmärrän, miten se elää minussa, voin itse valita, miten se minuun vaikuttaa. Menneen ei tarvitse määrittää tulevaa.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2024 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
