TEKSTI HELINÄ KUJALA KUVA EEVA ANUNDI
Aku Nikkolan, 31, elämää ja opintojen etenemistä varjosti yllättäen 23-vuotiaana alkanut paniikkihäiriö. Sairauden hyväksyminen ja siitä avoimesti puhuminen ovat yhä parasta lääkettä oireiluun.
”Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni kesällä 2016. Törmäsin kaupassa erääseen tuttavaan, ja yhtäkkiä sykkeeni nousi valtavasti ja alkoi hikoiluttaa. Tuli totaalinen blackout, enkä osannut sanoa mitään. Teki mieli vain poistua paikalta.
En ollut aiemmin kokenut vastaavaa – päinvastoin olin aina ollut todella sosiaalinen. Kaveripiirissäni olin se tyyppi, jonka tullessa paikalle koko jengillä on hauskaa.
Kokemus jätti epämukavan fiiliksen. Jälkeenpäin lähetin tuttavalle pahoittelevan viestin. Totesin, etten oikein tiennyt, mitä minulle tapahtui, mutta saatoin saada jonkinlaisen paniikkikohtauksen.
Saman vuoden keväänä olin lukenut aamusta iltaan Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Luku-urakan aikana elin puolitoista kuukautta omassa kuplassani, eristäytyneenä arkielämästä.
Kun sain tietää päässeeni opiskelemaan, kaikki olivat tosi onnellisia puolestani. Itse en kokenut mitään suurta onnen tunnetta – ennemminkin ajattelin, että tämä oli vain yksi steppi elämässä. Vähän petyinkin, että tältäkö tämä nyt tuntuu.
Paniikkikohtauksia alkoi tulla tasaiseen tahtiin ja monenlaisissa tilanteissa: kaupan kassalla, uusien opiskelijoiden tutor-tapaamisissa, kotona kämppisten kanssa jutellessa. Tuntui pelottavalta ja ahdistavalta, kun en löytänyt niille mitään selitystä.
Kävin jonkin verran luennoilla ja opiskelijatapahtumissa, jotka olivat melko alkoholivoittoisia. Biletys lähti helposti laukalle, koska juotuani tunsin olevani sosiaalisissa tilanteissa normaali eivätkä huolet painaneet.
Kun yhteisiä tapahtumia oli kerta toisensa jälkeen, tutustuin kyllä ihmisiin, mutta krapulapäivät olivatkin sitten kamalia.
Oloni paheni talven mittaan niin, etten pystynyt käymään edes lähikaupassa. Jos uskaltauduin kuntosalille ja näin siellä jonkun tutun, piilouduin ja pujahdin ulos kohtaamista väistellen. Lopulta saatoin viettää kokonaisia päiviä omassa huoneessani itkien. Ensimmäisenä lukuvuonna sain suoritettua vain muutaman opintopisteen.
Oireilun alettua kävin joitakin kertoja psykiatrin vastaanotolla. Diagnoosiksi sain keskivaikean masennuksen, sosiaalisiin tilanteisiin liittyvän ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön. Heti ensimmäisellä käynnillä minulle suositeltiin lääkitystä, mutta sitä en halunnut.
Perhetutun kautta löysin ratkaisukeskeisen terapeutin, jonka vastaanotolla aloin käydä kahdesti viikossa.
Terapeutin neuvosta vähitellen pakotin itseäni epämukaviin tilanteisiin. Se alkoi keväällä 2017 kantaa hedelmää niin, että sain hieman elämästä kiinni.
Esimerkiksi kameran edessä oleminen oli minulle vaikeaa ja laukaisi aina paniikin. Koska kiinnitin paljon huomiota kasvonliikkeisiini, terapeutti ehdotti purkan syömistä, jotta saan jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa. Se toimikin – ja edelleen laitan purkan suuhun stressaavissa tilanteissa.
Luin paljon mielenterveydenhäiriöistä ja siitä, mistä paniikki johtuu ja mitä aivoissa silloin tapahtuu. Tein myös erilaisia harjoitteita, esimerkiksi kävin avannossa ja tein hengitysharjoituksia.
Äitini oli minulle korvaamaton tuki. Vaikka sairastumiseni tuli täysin puskista, hän oli tosi ymmärtäväinen. Vietinkin aluksi paljon aikaa äidin ja hänen miesystävänsä luona, vain hengaillen siellä, ilman että tarvitsee sanoa tai kysyä mitään. Tunsin olevani turvassa.
Kun aluksi kerroin sairastumisestani ystävilleni, jotkut heistä eivät ymmärtäneet, vaan sanoivat, että sinullahan on kaikki hyvin. Olet juuri päässyt oikikseen, on kiva kämppä, hyvät kaverit ja perhe ympärillä. Jos itse ei kärsi esimerkiksi esiintymisjännityksestä, on helppo sanoa, että mitä hittoa, menet sinne vaan ja vedät. Ilman omaa kokemusta voisin sanoa samoin itsekin.
Terapiassa pyrimme ensisijaisesti etsimään ratkaisuja ja katsomaan eteenpäin, mutta pohdimme jonkin verran myös oireiluni juurisyytä.
Opiskelun aloittaminen oli iso elämänmuutos – olin vieläpä sukumme ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Oikikseen hain, koska sinne tuntui mahdolliselta päästä, kunhan vain lukee tarpeeksi pääsykokeisiin.
En edes tarkalleen tiennyt, mitä kaikkea juristi tekee. Halusin vain tutkinnon, jota arvostetaan ja joka avaisi ovia monenlaisiin töihin.
Pohdin, olinko valinnut väärän opiskelualan ja siksi keho pistää kaikin voimin vastaan. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta selitykseltä. Ehkä elämänvaiheeseen vain kulminoituivat vaikea isäsuhteeni ja kaikki lapsuudentraumat. Yksi niistä liittyy minua vanhempien poikien tekemään pahoinpitelyyn, joka kohteeksi jouduin seiskaluokalla. Edelleen saatan säikkyä, kun vastaani kävelee isompi lauma ihmisiä tai äkkinäisesti toimivia henkilöitä.
Valmistuin yliopistosta keväällä 2021, lopulta normaaliajassa.
Jo toisen lukuvuoden aikana olin oppinut hyväksymään, että paniikkihäiriö voi olla osa minua lopun elämääni. Aloin saada otetta sairaudestani, ja pystyin jatkamaan opintoja. Kun vuonna 2020 lähdin vaihtoon Taiwaniin, sain suoritettua sieltä käsin hirveän määrän kursseja. Yhteiskunta pysyi siellä koronapandemiasta huolimatta auki, toisin kuin esimerkiksi Suomessa.
Opiskelijoiden suorituspaineista ja mielenterveysongelmista puhutaan paljon, mutta omissa opiskelupiireissäni asiaa ei käsitelty mitenkään. Olisin kaivannut myös matalan kynnyksen ohjausta, jossa meitä opiskelijoita olisi jollain tavoin valmisteltu työelämään.
Oma polkuni työelämään löytyi yrittäjyydestä. Toinen yrityksistä on erikoistunut juridiikan ja muotoilun yhdistämiseen. Muotoilemme esimerkiksi asiakkaan sopimukset niin, että muutkin kuin juristit ymmärtävät ne. Toisessa yrityksessä konsultoin tekoälyyn liittyvissä asioissa.
Meillä on yhtiökumppaneiden ja työntekijöiden kesken superavoin ilmapiiri, jossa ei tarvitse salata mitään. Jos en viihtyisi työssäni, henkinen kanttinikin olisi varmasti erilainen.
Työhöni kuuluu paljon esiintymistä, ja siihen liittyvää pelkoa lievitän beetasalpaajalla, josta on ollut suuri apu. Nykyisin pärjään puolikkaalla tabletilla, kun aiemmin otin niitä kaksi. Keskityn hengittämiseen ja juon vettä, mikä rentouttaa hermostoa.
Elän yhä ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön kanssa, mutta ongelmat tuntuvat aiempaa pienemmiltä ja osaan käsitellä niitä. Ymmärrän paremmin rajani: osaan myös kieltäytyä tapahtumista ja säästää itseäni.
Kun tutustun uuteen ihmiseen, kerron hänelle heti paniikkihäiriöstä. Ja jos törmään johonkin tuttuun ja paniikki alkaa nousta, asian ääneen sanominen auttaa. Kun toinen tietää, mistä on kyse, omakin olo helpottuu.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2024. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
