TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA EEVA ANUNDI
Ulkopuolisuuden tunne ja päihteet olivat Teemu Suomiselle huonoin mahdollinen yhdistelmä. Pohjakosketuksen jälkeen hän opettelee sietämään olotilaansa selvin päin.
“Kun sain adhd-diagnoosin 42-vuotiaana, se oli yllätys itselleni, mutta ei ehkä muille. Olen ollut lapsesta asti eloisa ja puksuttanut vain menemään. Kasvoin Helsingissä ja sain aika vapaasti liikkua ja koluta paikkoja. Lapsuuteni oli hyvä ja onnellinen.
Koulunkäynti oli kuitenkin vaikeaa, eikä tuohon aikaan ymmärretty, mistä se voisi johtua. Kävin ranskalaista koulua, jossa kaikki oppitunnit olivat ranskaksi ja opetustyyli melko perinteinen. Silloin 1980-luvulla ei tunnistettu adhd:ta samalla tavalla kuin nykyään.
Olin koulussa enemmänkin poissaoleva kuin vilkas, vajosin helposti omiin ajatuksiini. Otin kavereiden kanssa hauskuuttajan roolin, kun en oikein osannut muutenkaan olla. Se oli suojakeinoni.
Teini-ikäisenä olin kiinnostunut lähinnä skeittauksesta ja musiikista. Vedin ekat kännit 13-vuotiaana, ja rakastuin heti nousuhumalan tunteeseen.
Minulla oli kauhea hinku kuulua kovien jätkien porukkaan. Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne kuitenkin pysyi mukana. Paikkasin sitä juomalla: humalassa tunsin olevani tasavertainen muiden kanssa. Sain itsestäni esiin puolen, joka ei onnistunut selvänä.
Jälkikäteen osaan sanoa, että ulkopuolisuuden tunne ja alkoholi oli minulle huonoin mahdollinen kombo. Siitä alkoi pakomatkani, joka kesti pitkään.
Lukion sain vielä hoidettua läpi, ja sen jälkeen päätin, etten enää ikinä opiskele. Rakas skeittauskin jäi juomisen takia, mutta musiikki pysyi elämässäni. Harrastuksesta tuli myös ammatti, kun pääsin parikymppisenä töihin Radio Cityyn.
Viihdebisneksessä päihteidenkäyttö oli tuohon aikaan mahdollista ilman, että kukaan puuttui asiaan. Sain juoda rauhassa, ja olin jo alle 30-vuotiaana päihdeaddikti, joka joi neljänä viitenä päivänä viikossa.
Olin impulsiivinen, ja tein isoja päätöksiä miettimättä. Otin esimerkiksi hetken mielijohteesta lopputilin radiohommista. Perustin oman yrityksen, jonka kautta tein keikkamyyntiä, managerointia ja juontohommia. Olin koko ajan ahdistunut, ja pakenin oloani nousuhumalaan. Juominen alkoi mennä ihan kaiken edelle, ja myös intohimo musiikkia kohtaan hautautui sen alle.
Minusta tuli isä, mutta erosin lapseni äidistä vuonna 2009, kun lapsi oli yksivuotias. En käsitellyt eroa millään tavalla. Ajattelin vain, että nyt koitti vapaus. Juominen kuitenkin paheni, ja muutamana viikonloppua lapseni äiti ei halunnut antaa lasta luokseni.
Pohjakosketukseni tapahtui kesällä 2012. Kaikki alkoi kaatua päälle: luottotiedot menivät, join omat sekä firman rahat, ja muutuin väkivaltaiseksi. Elämäni oli ollut kaoottista jo pitkään, mutta nyt se ryöpsähti kaikkien muidenkin kasvoille.
En enää pystynyt hillitsemään aggressiotani, ja se alkoi näkyä fyysisinä tekoina. Yhtenä yönä heitin ison kiven kebab-baarin ikkunasta läpi, ja oli vähällä, ettei kivi osunut ihmistä päähän.
En ollut vuosikausiin tuntenut niin hyvää oloa kuin hetkenä, jolloin kivi hajotti ikkunan. Se oli havahduttava hetki, jota säikähdin itsekin.
Ystävät alkoivat lähetellä viestejä, että mitä oikein touhuan. Mieleeni nousi häpeä siitä, miten asiat todellisuudessa olivat. Loppukesästä menin vielä entisen tyttöystäväni asunnolle ja yritin päästä väkivalloin sisään. Onneksi en päässyt asuntoon, sillä en tiedä, mitä olisin tehnyt.
Seuraavana päivänä eli 5.9.2012 laitoin korkin kiinni. Päätin, etten halua olla se tyyppi, joka tekee jotain peruuttamatonta.
Aluksi päätin, että olen loppuvuoden kokonaan juomatta. Tiesin, ettei vähentäminen tai kohtuukäyttö onnistuisi. En ole päätökseni jälkeen juonut.
Koko juomiseni ajan tunsin jossain sisimmässäni moraalista ristiriitaa ja huonoa omaatuntoa tekemisistäni.
En lähtenyt mukaan mihinkään ryhmiin tai AA-porukoihin, joista monet ovat uskonnollisia ja jotka siksi koen vieraiksi. Parasta vertaistukea löytyi läheltä eli musa-alalta. Todella tärkeä apu on myös ollut pitkäaikainen terapeuttini.
Aloin kirjoittaa kokemuksistani blogia, joka sai paljon lukijoita. Kirjoittaminen ja asioiden julkiseksi tekeminen oli suurena apuna raitistumisessa – kukaan ei voinut sanoa mitään, kun sanoin kaiken itse. Tarvitsin hyviä kommentteja ja myönteisiä tunteita.
Voisi sanoa, että addiktoiduin raittiuteen, ja sen suorittaminen meni jopa maaniseksi. Kun olin ollut vuoden raittiina, aloin kaivata jotain projektia ja lisää syitä pysyä raittiina.
Löysin vuorikiipeilyn, seuraavan addiktioni ja pakokeinoni.”
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2025 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
