Johanna Pohjola haki itselleen apua, kun hän ymmärsi isän alkoholismin varjostavan omaa elämää vielä aikuisenakin. 

TEKSTI HELINÄ KUJALA
KUVAT EEVA ANUNDI 

 

En ole päihderiippuvainen enkä masentunut, joten mä selvisin!

Näin ajatteli Johanna Pohjola, joka asui parikymppisenä kimppakämpässä Helsingin Töölössä ja opiskeli antropologiaa yliopistossa. Elämä tuntui olevan mallillaan. 

– Tein hirveästi kaikenlaista, mutta en pysähtynyt tuntemaan tunteitani. Ajattelin, että selviän lapsuuteni perheongelmasta ystävieni avulla ja joogaamalla, hän kertoo nyt pieni annos huvittuneisuutta äänessään.

Lapsuuden perheongelmalla toimittaja, tietokirjailija Pohjola tarkoittaa isänsä alkoholismia, joka loi pitkän varjon myös oman elämän ylle.

– Isän juominen aiheutti minulle pelkoa, pettymystä, häpeää, syyllisyyttä ja etenkin surua. Käytännössä menetin isäni, koska hän ei ollut läsnä vaikka olisikin ollut paikalla. Alkoholi meni edelle, ja se oli tosi karvas kokemus.

Kokemiaan tunteita Pohjola ei lapsena osannut kohdata eikä käsitellä, eikä vielä nuorena aikuisenakaan. Kun perheessä on alkoholismia, tyypillistä on, että läheiset kietoutuvat samaan häpeän ja syyllisyyden vyyhtiin, jossa alkoholisti pohjimmiltaan itsekin painii.

Suorita, miellytä ja selviydy  

Johanna Pohjolan perheessä lääkäri-isän pahenevasta riippuvuudesta vaiettiin, vaikka asia tuotti suurta tuskaa ja häpeällisiä hetkiä.  

Pohjola paljasti 11-vuotiaana perheen salaisuuden päiväkirjalleen, josta tuli hänelle tärkeä tuki ja uskottu ystävä. Suurena pelkona tuolloin oli, että kaverit tai tutut näkisivät isän humalassa kaupungilla. Toinen huolenaihe oli, että isälle sattuisi jotain ikävää.

Vaikeista tunteista selviytymiseen Pohjolalla oli kaksi keinoa, suorittaminen ja miellyttäminen. Hän halusi täyttää koulutodistukset kiitettävillä numeroilla, sillä se kohotti omanarvontuntoa. Myös harrastuksissa oli tärkeää menestyä, ja niitä oli lukuisia: lentopallo, squash, tennis, kamppailulaji taido, kuviskoulu.

Pohjola kammoksui riitoja ja konflikteja eikä uskaltanut olla kavereidensa kanssa eri mieltä. Hän oli kaikille mukava ja ystävällinen, jotta hänestä pidettäisiin. Hyväksynnän hakemisessa auttoivat herkiksi kehittyneet tuntosarvet, joiden avulla huomasi muiden odotukset ja pystyi käyttäytymään niin, ettei kukaan taatusti pety tai suutu.

Isälleen Pohjola muistaa kyllä toisinaan suuttuneensa, mutta usein hän myös peitti kiukkunsa.

– Kun isä joi kotona, hänellä oli tapana hakeutua seuraani, jutella ja kysellä, mitä minulle kuuluu. Oli vaikea torjua hänet, koska hän haki yhteyttä niin ylitsevuotavasti. Se raivostutti, ahdisti ja tuntui ristiriitaiselta. Mietin, miksi hän ei voinut olla selvin päin yhtä kiinnostunut minusta.

Toivo puskee esiin  

Epänormaalista tulee vähitellen normaalia, kun päihderiippuvainen tahdittaa oudolla tavalla koko perheen dynamiikkaa. Johanna Pohjola lohduttautui sillä, että asiat voisivat olla vielä huonommin – hänen isänsä ei sentään ollut fyysisesti väkivaltainen, ja alkoholiongelma oli vain toisella vanhemmista. Hänellä ja pikkuveljellä oli aina ruoka pöydässä ja sängyssä puhtaat lakanat.

Vinoutunutta asetelmaa ylläpiti myös toivo siitä, että jonain päivänä kaikki muuttuu paremmaksi. Sitten kun juominen lakkaa – niinhän hänen isänsäkin lupasi: pystyn kyllä lopettamaan, ei ole mitään ongelmaa.

– Päihderiippuvaisen läheisen toivo on käsittämättömän voimakasta. Se puskee esiin aina vaan ja voi myös kääntyä kieltämiseksi. On helpompaa uskotella itselleen, että kyllä tämä tästä, kuin kohdata tuskainen todellisuus. Se on hyvin inhimillistä.

Pohjolan perheessä toivo vahvistui etenkin muutamina raittiina kausina, joita isällä oli. Pisin niistä kesti neljä vuotta. Silloin tytär oli yli kolmekymppinen ja asunut jo pitkään omillaan. Tuossa vaiheessa isä oli myöntänyt ongelmansa ja hakenut siihen apuakin.

– Oli järkyttävä pettymys, kun kuulin äidiltä, että juominen oli alkanut taas, Pohjola sanoo. 

Vertaistukea ja psykoterapiaa

Olen niin vihainen isälle ja hänen alkoholismilleen.

Johanna Pohjola tunnisti tämän tunteen hieman ennen isän retkahdusta. Se tapahtui perheen kesämökillä, jossa olivat tuolloin vielä raittiina pysytellyt isä ja tämän kaveri, joka joi. Humalainen örvellys nosti Pohjolan kiukun pintaan, ja hän tajusi sen kohdistuvan etenkin isään.

Jooga ja ystäville puhuminen eivät enää riittäneet. Oli pakko saada apua. 

– Menin päihderiippuvaisten läheisten vertaistukiryhmään, jossa aloin saada yhteyden tunteisiini. Sain puhua turvallisessa ympäristössä, ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Kaikki ovat kärsineet yksin, mutta toipuminen tapahtuu yhdessä. Se on tosi eheyttävää ja maagistakin.

Myöhemmin Pohjola aloitti myös psykoterapian. Se auttoi ymmärtämään vielä syvemmin, mikä lapsuudessa oli normaalia ja mikä ei, sekä huomaamaan haitalliset toimintamallit, joita hän oli elämässään toistanut.

Esimerkiksi parisuhteissa ne olivat näkyneet vaikeutena tunnistaa omia tarpeita ja toiveita. Oli helpompi mukautua kuin etsiä yhteyttä itseen.

– Minun oli pitkään vaikeaa sanoa, jos jokin suhteessa vaivaa tai suututtaa. Parisuhteissa olen vältellyt tunnetason läheisyyttä, kuten sen ilmaisemista, mitä kaipaan ja mitä minussa tapahtuu. Se vaatii edelleen harjoittelua.

Suoruutta voi opetella  

Kuusi vuotta sitten Johanna Pohjolan isä oli jälleen retkahtanut lyhyehkön raittiin kauden jälkeen. Kun Pohjola kirjoitti tuntemuksiaan päiväkirjaan, hän tajusi, että aiheesta on tehtävä kirja. Isä pullossa – matka alkoholistin mieleen ja maailmaan ilmestyi syksyllä 2020. Isä ehti menehtyä tapaturmaisesti kolme vuotta ennen kirjan ilmestymistä. 

Vertaistuen, psykoterapian ja kirjaprojektin ansiosta Johanna Pohjola on oppinut ymmärtämään, mitä on läheisriippuvuus ja miten se on näkynyt hänen elämässään. Läheisriippuvuus ei lähtökohtaisesti tarkoita riippuvuutta läheisyydestä tai läheisen seurasta, kuten hän oli aiemmin luullut. Se tarkoittaa “myötäriippuvuutta” eli sopeutumista läheisen päihdesairauteen, oireilua sairastuneen rinnalla. 

Siitä on ollut kyse, kun hänen on pitänyt miellyttää, hakea hyväksyntää ja arvostusta omien tunteidensa ja tarpeidensa kustannuksella. Olla varpaillaan ja varoa tuottamasta pettymyksiä, myötäillä ja väistellä.

Nykyisin hän haluaa toimia toisin.

– Olen alkanut harjoitella suoraan puhumista. Se on minulle yhä todella vaikeaa, mutta aina kun teen niin, huomaan, että siitä seuraa paljon hyvää. Se tuntuu rehelliseltä, ja siitä tulee ryhdikäs olo. 

Suoruutta voi Pohjolan mielestä opetella monella tapaa: Kertomalla treffien päätteeksi suoraan, jos ei ole kiinnostunut toisesta romanttisessa mielessä. Tuomalla lähisuhteissa esiin, jos kaipaa vaikkapa enemmän omaa tilaa ja vastavuoroista kuuntelua. Sanomalla reilusti oman mielipiteensä samanmielisen hymistelyn sijaan. 

Pohjola muistuttaa itseään yhä uudelleen siitä, ettei hän voi hallita sitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

– Tein päätöksen kaiken miellyttämisen lopettamisesta, ja pidän projektista Instagram-sivua ystäväni kanssa. Kutsun itseäni toipuvaksi miellyttäjäksi. 

Kaiken pohjalla kiitollisuus 

Johanna Pohjola täytti hiljattain 45 vuotta. Hän asuu Helsingissä, sattumalta saman töölöläiskadun varrella, jossa hän asui nuorena opiskelijana. Ikkunasta näkyy vastapäiseen taloon, kimppakämpän huoneeseen, joka aikoinaan oli hänen.

Hän kertoo lähettävänsä kadun yli rakastavia ajatuksia parikymppiselle itselleen.

– Näen nyt, miten epävarma ja ahdistunut olin, vaikka olinkin myös rohkea, toimintakykyinen ja innostunut maailmasta. Tunnen nuorta itseäni kohtaan paljon myötätuntoa ja lämpöä.

Oman kodin naapurissa on myös Hietaniemen hautausmaa. Siellä on isän hauta, jonka äärellä Pohjola kertoo toisinaan käyvänsä juttelemassa ja kertomassa kuulumisiaan. Vaikka isän kuolema järkytti ja toi suuren surun, se toi myös helpotuksen tunteita. 

Pohjolan ei tarvitse enää olla isästä huolissaan. Nykyisin hän tuntee isäänsä kohtaan ennen kaikkea kiitollisuutta.

– Hän antoi elämänsä kirjaani. Minä en saanut raitista isää, mutta sen seurauksena joku muu voi saada, ja on saanutkin.

Lue koko juttu Tunne & Mieli -lehden numerosta 2/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin