TEKSTI NELLI LEPPÄNEN
KUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
Paistunturin erämaassa Lapin sydänmailla kohoaa salamyhkäinen tunturinhuippu, jonne Minna Jakosuon mieli usein vaeltaa. Hän muistaa elävästi, kuinka ilta-aurinko värjää avaran maiseman lukemattomilla pastellisävyillään.
Paikan päällä näky saa eräoppaan henkäisemään syvään. Joskus silmäkulmasta vierähtää kyynel – ihan vain siksi, että luonto jaksaa ihastuttaa kauneudellaan. Silloin ei ole väliä, nipistääkö nenänpäätä talvipakkanen tai iniseekö korvan juuressa ärhäkkä itikkaparvi.
– Viihdyn luonnossa, koska siellä tulee niin tolkuttoman hyvä olo. Luonto on minulle kuin hyvä ystävä, joka kuuluu arkisena mutta elintärkeänä osana elämääni, Jakosuo sanoo.
– Luonnossa kaikki on hyvin ja oikein, eikä siellä ole ylimääräisiä ihmisten luomia ärsykkeitä tai turhuuksia. Luonto on minulle kaikki – ilman sitä en osaisi elää.
Vaatimatonta elämää
46-vuotias Jakosuo asuu miehensä ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa kerrostaloasunnossa Jämsässä. Esikoinen on jo muuttanut omilleen.
Jakosuota kiehtoo vanhanaikainen elämäntapa, ja sähkötön tölli keskellä metsää siintää hänen haaveissaan. Toistaiseksi vaatimattoman elämän kaipuuseen vastaa aktiivinen retkeilyharrastus, josta on tullut myös työ.
– Kun päivät täyttyvät yksinkertaisista asioista, ei jää aikaa miettiä, millaisilla tavaroilla pitäisi ostaa itsensä onnelliseksi. Sama pätee vaeltamiseen. Riittää, kun huolehtii, että on tarpeeksi lämmin, syö ja juo riittävästi ja pystyttää teltan yöksi. Silloin mieli voi hyvin.
Mittasuhteita metsäpoluilta
Hetkellinen päähänpisto heitti Jakosuon reilut kymmenen vuotta sitten Jyväskylän kaupunkikodista vanhaan kartanoon Jämsän maalaismiljööseen. Oma antiikkikauppa Jyväskylässä tuli tiensä päähän, koska ajelu kahden kaupungin välillä alkoi kyllästyttää.
Nyt hän on intohimotyössään saadessaan viedä ihmisiä vaelluksille ja järjestää retkeilykursseja vuoden ympäri. Sulan maan aikaan Jakosuo pyörittää puolisonsa kanssa Isojärven kansallispuistossa sijaitsevaa Heretyn kämppäkahvilaa.
Pari vuotta sitten työ kuitenkin näytti kääntöpuolensa, kun uupumus hiipi pikkuhiljaa. Jakosuo myöntää olevansa luonteeltaan melkoinen suorittaja.
Pahimman väsymyksen selätettyään Jakosuo lähti tietoisesti kävelemään metsäpoluille. Hän muisti, kuinka tukalistakin ongelmista tulee hallittavia, kun ne asettuvat luonnossa oikeisiin mittasuhteisiin.
– Olen oppinut sanomaan tietoisesti ei ja kuuntelemaan omia rajojani. Milloin sitä muuten ehtisi edes itse nauttia auringonlaskuista tai nokipannukahveista?
Luontoon voi sulautua
Pikkuruiset jääkiteet tunturikoivun oksilla, upottavat syvänvihreät sammalmatot ja rantakalliota hellästi hyväilevät aallot.
Luonnossa Minna Jakosuo kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Se auttaa häntä keskittymään olennaiseen.
Sen lisäksi, että luonnon ympäröimänä näkee kaiken selvästi, siellä myös kuulee, tuntee, haistaa ja maistaa kaiken verevästi.
Etenkin pitkillä reissuilla Jakosuo kokee sulautuvansa luontoon täysin ja olevansa kuin eri ihminen. Silloin ei ole tarvetta hötkyillä. Hän ei ajattele itseään ollenkaan vaan ikään kuin katoaa olemasta.
– Keskityn vain täysin ympäristööni, enkä mieti, onko minulla nälkä tai paleleeko minua. Tunne on vähän samanlainen kuin päästäisi irti kaikesta ja lentäisi, Jakosuo kuvailee.
Näitä hetkiä hän janoaa säännöllisesti ja tallettaa ne sitten mielensä sopukoihin kallisarvoisina aarteina.
Aina ei tarvita edes viikkojen vaelluksia, vaan lenkki lähipoluilla koiran kanssa ajaa asiansa.
Ikimuistoinen yksinvaellus
Olohuoneen katossa komeilee poronsarvista tehty kattokruunu. Se muistuttaa Jakosuota ikimuistoisesta irtiotosta. Hän sai 40-vuotislahjaksi mieheltään luvan lähteä kuukauden yksinvaellukselle Kaldoaivin ja Paistunturin erämaamaisemiin.
– Sen myötä aloin suhtautua itseeni aiempaa armollisemmin ja hyväksyvämmin. Ymmärsin konkreettisesti, että olen oikeasti osa luontoa ja sen kiertokulkua. Miksen siis minäkin riittäisi juuri tällaisena – niin kuin luontokin?
Niin paljon kuin Jakosuo nauttiikin asiakasvaelluksista, hän rakastaa retkeillä yksinään. Perhearjessa oman ajan merkitys korostuu. Ikävässä Jakosuon ei ole kuitenkaan tapana velloa yksin vaeltaessaan. Kerran viikossa voi kuitata perheelle, että kaikki on ok.
Luonto on Minna Jakosuolle vapaa vyöhyke, jossa kukaan ei arvostele eikä odota häneltä mitään.
Yksin tuntureilla vaeltaessaan Jakosuo on sinut itsensä kanssa, toisin kuin kaupungin hälinässä.
Hän tuntee olevansa vahva, sitkeä ja nokkela nainen, joka pärjää ilman yhteiskunnan sanelemia normeja ja hierarkioita.

Juttu on lyhennetty versio haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.