TEKSTI LAURA PÖRSTI KUVAT SUSANNA KEKKONEN
”Kirjoitan romaaneja, en sähköposteja. Minut tavoittaa puhelimitse.”
Kirjailija Iida Raumalle lähetetystä sähköpostiviestistä kilahtaa automaattinen vastaus välittömästi, eikä se jätä arvailujen varaa.
Viimevuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon pokkaamisen jälkeen Rauman sähköposti alkoi tulvia ja puhelinkin soi. Ihmiset tulivat onnittelemaan milloin missäkin. Turun Café Artissa kaksi ihmistä keskeyttää nytkin haastattelun vaihtaakseen muutaman sanan kirjailijan kanssa.
– Ajattelen, että tämä on osa minun työtäni, Rauma sanoo ja kiittää onnittelijoita kauniisti.
Hän katsoo jokaista silmiin. Se vie energiaa, joten elämää on jotenkin rajattava silloin, kun voi. Työn alla on uusi kirja.
– Olen suututtanut automaattivastauksellani monia, mutta tarvitsen kirjoittamiseen rauhaa. Jos rupean aamulla perkaamaan sähköposteja, työpäivä menee siinä, Rauma toteaa.
Kirjoittamisaikanaan – heräämisestä noin neljä tuntia eteenpäin – hän ei avaa edes nettiä. Herättyään hän syö raakapuuroa, juo teetä ja jumppaa vartin. Keho on saatava auki.
Sitten hän siirtyy koneen ääreen.
– Romaanin kirjoittaminen on kuin laittaisi herneitä yksi kerrallaan kymmenen litran purkkiin. Se vaatii rutiinia, eikä purkin kokoa pidä liikaa katsella.
Unohdetaan selviytymistarinat
Iida Raumasta voisi kirjoittaa tarinan poikkeusyksilöstä. Sellaisesta, joka lapsena oli rajun kouluväkivallan kohde mutta joka selvisi, kirjoitti abivuonna ensimmäisen kaunokirjallisen käsikirjoituksensa ja valmistui maisteriksi pääaineenaan poliittinen historia.
Ja joka menestyi: voitti Finlandian kolmannesta romaanistaan Hävitys: Tapauskertomus, joka kertoo juuri niistä koulussa koetuista kauheuksista.
Katsokaa, miten hienosti pahoistakin asioista voi selvitä, tarina julistaisi. Mutta juuri se kertomus olisi Rauman mielestä väärä, jopa väkivaltainen.
– Tällaiset tarinat ovat kaikessa positiivisuudessaankin millin päässä uhrien syyllistämispuheesta. Ne kytkevät pois ympäristön vaikutuksen ja panevat yksilön miettimään, mikä hänessä on vikana, kun hänen elämässään kävi huonommin, Rauma sanoo.
Hän myös miettii, mitä selviytyminen oikeastaan on. Onko hän selvinnyt? Samaa tuntuu pohtivan Hävitys-romaanin päähenkilö A, joka palaa koulumuistoihinsa kolmekymppisenä.
Selviytymistarinoiden sijaan olisi Rauman mielestä puhuttava rakenteista: siitä, mikä tässä yhteiskunnassa luo pahoinvointia. Hänestä resilienttien eli mieleltään joustavien yksilöiden ihailu on ongelmallista, sillä viha ja psyykkinen oireilu ovat mielekkäitä reaktioita kohdatuille epäoikeudenmukaisuuksille.
– Jos tavoittelemme sitä, että huonossa asemassa olevat ihmiset kestäisivät tosi hyvin jotain, mitä ei kuuluisi kestää, siitä hyötyvät lähinnä valta-asemaa pitävät. Mieluummin tulisi toimia sen eteen, että meillä olisi hyvä ympäristö, jossa ei tarvitsisi sietää hirveitä asioita, Rauma sanoo.
Hävitys-romaanissa aikuisten välinpitämätön suhtautuminen koulussa tapahtuvaan väkivaltaan rinnastuu siihen, miten piittaamattomasti suhtaudumme ekokatastrofin ja eriarvoisuuden kaltaisiin ongelmiin. Ne ovat niitä asioita, jotka yhteiskunnassa ovat yhä pahemmin pielessä – eli se tarina, josta Iida Rauman mielestä pitäisi puhua.
– Siinäkin on kyse siitä, että vanhemmat sukupolvet ovat tehneet ratkaisuja täysin välinpitämättöminä lapsia ja tulevia sukupolvia kohtaan.
Koululaisesta kirjailijaksi
Kymmenvuotiaana Iida Rauma oli luova ja leikkivä kaarinalaislapsi, joka luki kaiken, mitä kirjastosta löytyi. Hän tajusi, että sieltä saa kaiken tiedon, myös sen, mitä koulun kuratoituun opetussuunnitelmaan ei kuulunut.
Kouluvuosista musiikkiluokalla Raumalla ei ole hyvää sanottavaa, mutta koulun ulkopuolella asiat olivat hyvin: hänellä oli rakastava perhe ja kaverina naapurintyttö, jonka kanssa hän leikki milloin rikollisten kiinniottoa Neiti Etsivän inspiroimina, milloin metsässä pimeän tullen ulvovia ihmissusia.
Lastentarhanopettajaäiti ja sähköasentajaisä näkivät tyttärensä taiteellisen potentiaalin ja kannustivat tätä taideuralle. Pitkään Rauma ajatteli ryhtyvänsä kuvataiteilijaksi, mutta lukioaikana kirjoittaminen alkoi vetää vahvemmin. Opiskeluala valikoitui sillä perusteella, että se ei häiritsisi kirjoittamista liikaa. Opinahjoksi sopi Turun yliopisto, koska siellä sai opiskella sivuaineena luovaa kirjoittamista.
Esikoisteostaan Rauma kirjoitti kolme vuotta. Katoamisten kirja julkaistiin vuonna 2011, kun hän oli 26-vuotias. Sen jälkeenkin kirjoitusprosessit ovat olleet pitkiä. Työ on monesti ollut pakonomaista, ilotontakin. Sen asian Rauma haluaisi muuttaa nyt, kirjoittaessaan taas uutta.
– En ole koskaan juuri ajatellut, olenko hyvä tai huono tai tykkääkö joku siitä, mitä kirjoitan. Olen vain uskonut siihen, että haluan tehdä tätä, Rauma toteaa.
Hän sanoo kirjoittavansa poliittisia kirjoja. Se saattaa johtua siitä, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen ärhäkkä oikeudentaju. Koulukokemuksiaan hän kirjoitti jo lapsena päiväkirjaansa yksityiskohtaisuudella, josta oli paljon hyötyä Hävitystä kirjoittaessa.
Rauma tiedosti jo pienenä, että jos hän olisi aikuinen, tällainen kohtelu ei menisi läpi. Opettaja ei esimerkiksi äänestyttäisi luokassa, saako hän piirrellä vihkoonsa vai häiritseekö se jotakuta. Lapsena siitä ei kuitenkaan voinut valittaa mihinkään niin, että tilannetta olisi tarkasteltu kunnolla.
– Koulussa on raskaat hierarkiat aikuisten ja lasten välillä. Tutkimukset kertovat, että tällaiset pakkolaitoksen piirteet edistävät sosiaalista väkivaltaa. On voitava puhua siitä, että tässä on jotakin pielessä.
Trauma haastaa yhteisön
Hävityksessä Iida Rauma halusi luoda kieltä sille, miten puhua lasten sorrosta niin, että se otetaan vakavasti. Se oli iso työ, sillä Rauman mielestä lapsena koettuja väkivallantekoja yleisesti vähätellään. Samalla moni aikuinen on kuitenkin kertonut hänelle muistavansa niitä tai vähintäänkin tunnistavansa kirjan kuvaamaa kieroutunutta ryhmädynamiikkaa lapsuudestaan.
– Trauma kuvataan tapahtumaksi, jossa yksilön emotionaalinen sietokyky ylittyy. Mutta ihminen kestää tosi raskaitakin asioita, jos ympärillä on toisia, jotka kuulevat ja tunnustavat ne, Rauma toteaa.
Siksi hän ajattelee, että traumassa on kyse ennen kaikkea yhteisön kyvyttömyydestä kohdata kamalia asioita. Pelkästään yksilöihin keskittyvä hoiva ei silloin riitä.
– Jos ottaisimme vakavasti sen, miten tuhoisa kokemus yksinjääminen, väkivalta tai köyhyys on lapselle, meidän pitäisi tehdä näitä asioita estävää sosiaalipolitiikkaa, Rauma huomauttaa.
Hänelle itselleen paras apu kouluväkivaltatrauman käsittelyyn löytyi kirjoista. Hän luki, luki ja luki aiheesta – ja tajusi, että ei ole yksin, että kyse ei ole vain hänestä tai hänen kohtaamistaan ihmisistä. Siksi hän ajattelee myös, että lukutaito on keskeinen mielenterveystaito, joka pitäisi taata jokaiselle lapselle nykyistä paremmin. Hän uskoo sen pitäneen hänen omaa elämänhaluaan yllä vaikeissakin tilanteissa.
– Minua on auttanut eniten se, että olen hahmottanut yhteyksiä omien kokemuksieni ja isompien ilmiöiden välillä. Silloin suuntaan myös vihani oikeaan osoitteeseen, joka ei ole esimerkiksi minä itse.
Lisää lajityypillisiä asioita
Mikä sitten olisi hyvä yhteiskunta? Siellä ei unohdettaisi, että ihminen on eläin, joka kaipaa eritoten itselleen lajityypillisiä asioita, Iida Rauma sanoo.
– Aikaa läheisten kanssa, riittävää kokemusta siitä, että voi vaikuttaa asioihin, mahdollisuutta olla luonnossa, levätä tarpeeksi ja oppia uutta, hän listaa.
Omassa arjessaan hän tekee, minkä pystyy: kävelee tai pyöräilee melkein kaikkialle, viettää kesät metsässä milloin mitäkin keräillen, ui ja lukee eikä käytä sosiaalista mediaa lainkaan. Mutta vastavoimat ovat vahvat, ja Rauma arvelee syyksi sitä, että lajityypillistä elämää on vaikea kaupallistaa.
– Anteeksi, tuntuu että nyt vain paasaan tässä, hän huolehtii sitten.
Mutta Raumasta on tärkeää kritisoida politiikkaa, jota hän nimittää ihmisvihamieliseksi: Ihmisiä paheksutaan liikkumattomuudesta, ja samaan aikaan tehdään poliittisia ratkaisuja autoilun helpottamiseksi. Luonnon hyvistä mielenterveysvaikutuksista tiedetään, mutta päätetään kuitenkin hakata lähimetsät kerrostalojen tieltä. Unta ja stressiä osataan mitata, mutta silti ihmisiä vaaditaan venymään töissä äärimmilleen.
– Tällainen työkulttuuri ui helposti myös kaltaiseni vapaata työtä tekevän elämään. Minunkin on vaikea sallia itselleni vapaapäivää silloin, kun työ ei vaikuta luistavan, vaikka se olisi hyödyllisintä, mitä voin tehdä.
Rauman mielestä voisimme kuitenkin syytellä vähän vähemmän itseämme. Hän on lentämistä välttelevä vegaani, mutta se ei ole oleellista; oleellista on tehdä hyvinvointia edistävistä valinnoista kaikille mahdollisia.
– Jos keskitymme itsemme ruotimiseen, se vie voimia poliittisesta vastarinnasta, kirjailija muistuttaa.

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2023. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.