TEKSTI MERI NYKÄNEN KUVA EEVA ANUNDI
Mari Vainio on ohjannut satoja hiljaisuuden retriittejä ja tietää, miksi jokaisen meistä kannattaisi välillä antautua hiljaisuudelle.
“Oma tieni hiljaisuuteen alkoi nelikymppisenä, kun halusin rauhoittaa elämäni tahtia eli downshiftasin, kuten silloin sanottiin.
Tein hirveästi töitä muun muassa julkaisupäällikkönä ja päätoimittajana. Sitten päätin jättää tämän kaiken, ja muutin pieneen mummonmökkiin Siuntioon. Kasvatin itse ruokani ja keräsin metsästä puut, joilla mökkiäni lämmitin.
Muuttoni jälkeen tein vielä jonkin verran vanhoja töitäni, mutta olin jo alkanut suunnata ajatuksia myös toisaalle. Olen kouluttautunut kundaliinijoogaohjaajaksi, hiljaisuuden retriitin ohjaajaksi, ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi ja luovan kirjoittamisen ohjaajaksi. Ajattelen, että näissä kaikissa on kyse samasta asiasta: ihmisten ohjaamisesta syvemmälle itseensä.
Asuin mökissä lopulta kymmenen vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna kyse oli tarpeesta pysähtyä ja kuunnella itseään, vaikka en tuolloin vielä käyttänyt sanaa hiljaisuus.
Olen ohjannut hiljaisuuden retriittejä eri puolilla Suomea, pelkästään Utön saarella noin sata kertaa. Se on ollut iso osa omaa työnkuvaani. Utön retriitit kestävät neljä päivää, mikä on jo sellainen aika, että siinä ehtii antautua hiljaisuudelle kunnolla.
Retriiteillä kaikki on valmiina: ruoka odottaa pöydässä, ja sauna on lämmitetty. Osallistujat saavat vain olla ja asettua ohjatusti omien ajatustensa äärelle, istua kivellä ja katsella merta.
Ohjaajana olen huomannut, kuinka vaikeaa ihmisen on hyväksyä, että hän voi olla ihana tekemättä mitään, olemalla vain keskeneräinen oma itsensä. Sain kerran palautteen osallistujalta, jolle olivat jääneet mieleen sanani elämästä saa myös iloita. Se oli ollut hänelle mullistava asia. Elämässä ei tarvitsekaan vain puurtaa ja mennä väkisin eteenpäin, taistella!
Pysähtymisen ja läsnäolon tärkeys on löydetty sen jälkeen, kun aloitin retriittien ohjaamisen. Tuntuu kuitenkin edelleen siltä, että kiireisen ja jollain tavalla vaikean elämän ajatellaan olevan arvokkaampaa kuin helpon ja kevyen elämän.
Suomalaisille on luonnollista olla hiljaa yhdessä vaikka saunan lauteilla. Mutta on eri asia olla hiljaa kuin olla hiljaisuudessa.
Hiljaisuudessa oleminen tarkoittaa hiljaisuuteen asettumista ja kaiken tekemisen lopettamista. Varsinkin meille naisille tekemisen lopettaminen voi olla suuri asia, sillä ajattelemme arvomme lähtevän toiminnasta: olen arvokas, kun teen ja suoritan asioita. Toki asioiden tekeminen on kivaa ja kannattaa, mutta se ei liity ihmisen arvoon.
Yksi elämän tärkeimmistä sanoista on mielestäni raja, ja hiljaisuus on rajan vetämistä. Kaikella on rajansa: maapallolla, talolla, pihalla ja huoneella. Myös meillä ihmisillä on omat rajamme – joita emme kuitenkaan kunnioita tarpeeksi usein.
Oman rajan pohtimiseen liittyy kysymys siitä, kuka minä olen ja mitä tarkoittaa olla minä. Mitä jaksan ja haluan? Rajan vetäminen vaatii uskallusta.”
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2024 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.
