TEKSTI PINJA BERKAN KUVA EEVA ANUNDI
Koulukiusaaminen vei Kirsikan masennukseen ja päihdekierteeseen. Pahin on takana, mutta kiusaamisen jäljet näkyvät edelleen sekä äidin että tyttären elämässä.
Kirsikka Inkeroinen, 25:
“Pidin aluksi koulunkäynnistä, mutta kolmannella luokalla minua alettiin kiusata. Lestadiolaisina perheessämme ei katsottu telkkaria. Kun toiset leikkivät Barbie-elokuvan hahmoja, jäin ulkopuolelle. Kotonakin oli vaikeaa, sillä äiti ja isä riitelivät paljon.
Aloin oireilla syömällä. Koulussa haukuttiin läskiksi, ja vanhempanikin puhuivat siitä, mitä syömiselleni pitäisi tehdä. Ala-asteen lopussa itsearvostuksestani ei ollut mitään jäljellä.
Yritin olla mahdollisimman näkymätön ja sulkeuduin huoneeseeni. Vanhemmilla meni niin huonosti keskenään, etten halunnut lisätä konflikteja.
Kun olin 12-vuotias, vanhempani erosivat ja äiti muutti pois. Lestadiolaisessa liikkeessä ei hyväksytä avioeroja, joten samalla erosimme lestadiolaisuudesta. Kävin äidin luona joka toinen viikonloppu.
Yläasteella kiusaamisesta tuli jokapäiväistä. Paritöitä tehtäessä kiusaajat nauroivat, miten hirveää olisi olla Kirsikan pari. Kun köksäntunnilla kaulin taikinaa, kiusaaja naureskeli, että läskinä kaulin itseni pöydästä läpi. Opettaja kuuli mutta ei reagoinut mitenkään. Ystäväni sanoi, että sellainen puhe ei ole kivaa. Se on ainoa kerta, kun minua on puolustettu.
Olin masentunut. Viiltelin, ja aloin ahmia ja oksennella. Olin päättänyt, ettei kukaan enää koskaan hauku minua läskiksi. Ysiluokan alussa muutin äidin luokse, koska itsetuhoista käytöstä oli helpompi jatkaa hänen luonaan. Se johtui siitä, ettei äiti tiennyt ongelmistani. Vanhempani eivät olleet puheväleissä.
Aloin käyttää päihteitä ja tutustuin vanhempiin aineita käyttäviin kavereihin. Peruskoulun jälkeen menin lukioon, jonka lopetin kuukauden päästä. Aloitin muutaman muunkin koulun, mutta nekin lopetin masennuksen takia.
Kun lopulta makasin sängyssä aamusta iltaan, äiti haki apua. Kävin kerran viikossa istumassa hiljaa nuorisopsykiatrian poliklinikalla, ja kotona äidin kanssa keskustelu oli tulenarkaa. Haukuin häntä. Ennen olin ollut hiljainen ja ujo, mutta se vaihtui vihaksi. Minua oli kohdeltu niin pitkään huonosti, että aloin kohdella muita samoin.
Täysi-ikäisenä vedin sekaisin kaikkea, mitä käsiini sain, ja yliannostusten jälkeenkin lähdin hakemaan huumeita. Kun kaverit varoittivat minun kuolevan, vastasin, että se olisi hyvä. Viimeisin reissu oli vuonna 2020. Olin päiviä poissa ja tulin poliisikyydillä kotiin äidin luokse, jossa asuin edelleen.
Silloin isä vei minut Minnesota-malliseen päihdehoitoon, jonka hän ja äiti olivat järjestäneet. Hoitoon kuului läheiskohtaaminen, jossa perheeni kertoi, miten päihteiden käyttöni on heihin vaikuttanut. Tajusin, miten paljon huolta ja surua päihteet ovat läheisilleni aiheuttaneet.
Olen ollut nyt neljä vuotta raittiina. Se on ollut melko helppoa, sillä raittius mahdollistaa onnellisen elämän. Ilman sitä ei olisi opiskelupaikkaa tai hyviä välejä perheeseen.
Olen käsitellyt kiusaamista psykoterapiassa, mikä on keventänyt mieltäni. Meistä on tullut äidin kanssa läheisiä. Nyt tiedän, että kontrolloimalla syömisiäni hän yritti auttaa, jottei minua kiusattaisi ylipainon takia. Hän tykkää yhä antaa vähän turhankin paljon neuvoja.
Minulla on ihana kolmevuotias poika, jolle äitini on hyvä mummi. Näemme vähintään parin viikon välein, ja usein paikalla on sisaruksiakin. Meillä on tiivis porukka, olemme kasvaneet yhteen.
Olen antanut anteeksi kiusaajille. Toivon heidän silti ymmärtävän, mitä he ovat tehneet ja mitä seurauksia teoilla on.
Minulla on yhä ongelmia syömisen kanssa. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että edes yhtenä päivänä viikossa voin katsoa itseäni peilistä hyvillä mielin. Pääosin pystyn olemaan armollinen. Etenen pienin askelin – kaiken ei tarvitse tapahtua tässä ja nyt.”
Minna Pietarinen, 46:
”Olin arka ja kiltti lapsi. Lestadiolaistaustani toi mukanaan erilaisuuden kokemuksen. Jos koulussa katsottiin telkkaria, kuunneltiin musiikkia tai tanssittiin, minut siirrettiin sivuun. Välitunnitkin vietin yksin. Kun pyöristyin kolmannella luokalla, kiusaaminen alkoi. Kaverini kutsuessa minua kinkuksi hymyilin, vaikka sisäisesti itkin.
Kiusaaminen herätti häpeää. Kun koulukuvauksessa joku kommentoi, että Minna ei näy ryhmäkuvassa, poika vierelläni vastasi, että parempi niin. Ajattelin olevani niin ruma, että olen häpeäksi muillekin. Edelleen jos vastaan tulee koulukuvia, siirrän ne johonkin, mistä muut eivät niitä löydä.
Koulupäivien jälkeen sukelsin luovuuteen. Maalasin, kirjoitin ja luin satuja. Sain niistä toivoa. Saduissa on hyvä ja paha ja lopulta hyvä aina voittaa. Oleskelin myös luonnossa ja ystävystyin perhosten ja leppäkerttujen kanssa. Perhonen on niin hauras ja herkkä, minun on ollut hirveän helppo samaistua siihen.
Seiskaluokalla sain elämäni ensimmäisen ystävän. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa joukkoon. Kasiluokalla toinen tyttö vei ystäväni, ja he alkoivat levitellä valheita. Kun liikuin koulun käytävällä, muut käänsivät päänsä pois.
Minua ei ollut olemassa enää kenellekään muulle, joten lakkasin olemasta itselleni. Tein sen fyysisesti lopettamalla syömisen. Viime kesänä löysin runojani tuolta ajalta. Olen kirjoittanut elämän olevan turhaa.
Kiusaaminen vaikutti siihen, minkälaisiin ihmissuhteisiin tyydyin. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen suhteista, joissa voin huonosti. Avioliittoni Kirsikan isän kanssa ei ollut onnellinen, ja vaikeuksien takia Kirsikan ongelmat jäivät huomaamatta. Hän on ollut samanlainen kuin minä: se hymyilevä, kiltti lapsi.
Jälkeenpäin kärsin tajutessani, että olen pahentanut tilannetta ohjaamalla hänen syömisiään. Yritin suojella häntä, mutta hyvät aikeeni kääntyivät päälaelleen Kirsikan mielessä.
Viisitoista vuotta sitten uskaltauduin terapiaan. En osannut puhua, joten aloin maalata. Aikaisemmin olin ollut näkymätön Ninni, ja nyt maalasin itseni näkyväksi. Se oli niin mieletön juttu, että lähdin opiskelemaan taideterapiaa. En olisi tässä, jos minulla ei olisi ollut luovuutta.
Kirsikan tilanne valkeni minulle, kun hän muutti luokseni Helsinkiin ja alkoi käyttää päihteitä. Olin hirveän huolissani ja pelkäsin hänen kuolevan yliannostukseen. Lääkäri on sanonut, ettei Kirsikka olisi nähnyt seuraavaa kesää, jollei hän olisi raitistunut.
Kirsikka selvisi, ja vuosi raitistumisen jälkeen hän antoi meille ihanan Ilias-pojan. Oman selviytymisensä ja kiitollisuuden myötä Kirsikan olemus on täynnä lämmintä rakkautta.
Olin surullinen, kun sain tietää Kirsikan joutuneen kiusatuksi. Vanhempana kokee tarvetta selittää, miksi jokin asia on tapahtunut. Kirsikka on sanonut tiukasti, että äiti, älä selitä, en syyllistä sinua. Kukaan ei ole syyllistämässä ketään. Haluamme vain puhua, ja nykyään pystymme puhumaan kaikesta. Se on perheemme supervoima.
Parasta on arkinen yhdessäolo, kun esimerkiksi Kirsikka tulee pieneen asuntooni yöksi poikansa kanssa.
Voin antaa kiusaajille anteeksi, mutta joitain tekoja ei edes kuulu antaa anteeksi. Häpeästä olen päästänyt irti, ja missioni on häpeän kuplien poksauttelu taiteen kautta.
Kiusaamista käsittelevään Meidän lapset -taidenäyttelyyni maalasin ja kirjoitin kymmenen kiusatun tarinan. Omaa kuvaani maalatessa itkin. Olen silti kiitollinen kokemastani. Taidettani ja runojani ei olisi ilman tarinaani.
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Tilaukseen kuuluvat myös näköislehti sekä koko lehtiarkisto vuodesta 2016 alkaen.
