ESPOOLAINEN JOEL HERMAN, 27, ARVELEE, ETTEI OLISI STAND UP -KOOMIKKO ILMAN ASPERGERIN OIREYHTYMÄÄ. TOISAALTA HÄN ON KOHDANNUT MYÖS IHMISTEN PAHIMMAT ENNAKKOLUULOT.         – JOS VOISIN NAPPIA PAINAMALLA MUUTTAA ITSENI, EN SILTI TEKISI NIIN, HÄN SANOO. 

TEKSTI MARJO HENTUNEN 
KUVAT SUSANNA KEKKONEN / NOON 

Lapsuudenkodin hyllyt pursusivat kirjoja. Kolmivuotissynttäreillä otetuissa valokuvissa pieni poika istuu sohvalla lastenkirjaan uppoutuneena – ja luultavasti pelkän kuvien katselun sijaan lukee, mitä sivuilla kerrotaan. 

Joel Herman oppi lukemaan poikkeuksellisen aikaisin, jo kaksivuotiaana. Hän ahmi pienestä pitäen fiktiota ja tietokirjallisuutta, esimerkiksi luonnontieteitä, maantietoa ja historiaa. Jossain vaiheessa pikkupoika tiesi kaikkien maiden pääkaupungit ja tarkat asukasluvut.

– Selasin myös Kauppakalentereita ja muistin nimipäivät kertarykäisystä. Jos joku sanoi minulle syntymäpäivänsä, saatoin heittää, että niin, sehän oli torstai, Herman muistelee. 

Lapsena hän viihtyi paljon omissa oloissaan. Joskus hän oli niin syventynyt esimerkiksi lukemiseen, että unohti syödä. Toisinaan poika rakenteli myös legoilla, mutta palapelit eivät olleet hänen juttunsa.

Monet liikuntaan ja sorminäppäryyteen liittyvät asiat tuottivat hankaluuksia. Kengännauhojen sitomista opeteltiin ennen koulun alkua raivoisasti, samoin pyörällä ajoa. 

– Perunoita en kuori vieläkään, mutta tässä kohtaa se on enemmän laiskuutta kuin osaamattomuutta, Herman sanoo hymyillen. 

Yläasteella hänelle sattui kannustava liikunnanopettaja, joka otti pojan siipiensä suojaan ja motivoi yleiskunnon ylläpitämiseen ja arkiliikuntaan.

– Hän muisti aina kertoa, kun tulokseni paranivat. Se vahvisti itsetuntoani. 

Koulu sujui koko ajan hyvin: Herman ei lukenut peruskoulussa kokeisiin kertaakaan ja sai silti pelkkiä ysejä ja kymppejä. Vahvoja aineita olivat varsinkin kielet ja matematiikka. Vasta lukiossa pitkä matikka aiheutti vaikeuksia, ja Herman vaihtoi sen suosiolla lyhyeen. 

SILMÄ MUSTANA KOTIIN    

Herman kertoo olleensa kouluaikoina sosiaalisesti kömpelö, mutta hänellä oli silti jonkin verran kavereita. Oli myös kiusaamista: kirjakieltä puhuvaa poikaa nimiteltiin ja tönittiin. 

– En ymmärtänyt sarkasmia, ironiaa ja vitsejä. Käytin ekaluokkalaiselle outoja sanoja. Olin lukenut jo viisi vuotta siinä vaiheessa, kun useimmat vasta opettelivat aakkosia. 

Nelosluokalla Herman sai tarpeekseen ja alkoi vastata kiusaajille. Koulussa tuli päivittäin tappeluja, ja poika tuli usein mustan silmän kanssa kotiin. Vaikeuksien jatkuessa Herman vaihtoi luokalle, jolla oli enemmän kavereita ja rauhallisempi meno. 

Hermanin ollessa pieni autismikirjon häiriöistä, joihin Aspergerin oireyhtymäkin kuuluu, ei juuri puhuttu. Hänen äitinsä, psykologian maisteri, huomasi kyllä pojan käyttäytyvän eri tavalla kuin monet ikätoverit. Äiti yritti kaikkensa, ettei poika sukeltaisi vain itseensä vaan menisi muiden lasten kanssa ”sosiaalistumaan”. 

– Mutsi tiesi koko ajan, että jotain on. Sitten hän näki lehdessä artikkelin autismista ja totesi myöhemmin, että se voisi olla käyttäytymiseni selittäjä. Hän ikään kuin lämmitteli minua siihen, että jos joskus haluan käydä sen diagnosoimassa, voimme tehdä niin.

Herman oli 11-vuotias, kun äiti mainitsi ensimmäisen kerran Aspergerin oireyhtymän. Tutkimuksista alettiin puhua hänen ollessaan kuudennella luokalla.

KIUSAAMINEN JÄTTI ARVET  

Virallisen diagnoosin Joel Herman sai 13-vuotiaana, jolloin hänellä todettiin sekä Aspergerin oireyhtymä että tarkkaavaisuushäiriö ADD.

– Koska liikunta, kuvis ja tekninen työ olivat minulle haastavia, oli hyvä, että oli jotain paperilla. Muuten diagnoosi ei muuttanut elämääni.

Yläasteella Herman alkoi lakata kynsiään ja rajasi silmänsä mustalla kajalkynällä. Kahdeksannella luokalla hän heitti potkiaisia järjestäneelle opettajalle, että haluaisi esiintyä, soittaa kitaraa taustanauhan säestyksellä. Toive toteutui. 

– Paikka pimennettiin, valo suunnattiin meikäläiseen ja musiikki pantiin päälle. Sain seisoma-aplodit koko koululta. Siitä seurasi pelkkää yläfemmaa ja selkään taputtelijoita. Kun menin ysille, kenelläkään ei ollut enää mitään syytä kiusaamisen. Olin osoittanut, mihin minusta oli.

Silti kiusaaminen jätti arvet. Kiusatusta tehdään alempiarvoinen, eikä sitä unohda helposti. 

– Viimeiset 15 vuotta olen huutanut maailmalle, että please, hyväksykää mut. Se on vähän surullista.

Herman tekee myös sijaisopettajan töitä ja on sitä mieltä, että jokaisessa koulussa on yhä kiusaamista. Hän näkee sen jo yhden koulupäivän aikana. 

 

Juttu on lyhennetty versio Joel Hermanin haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2019.   Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.  Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.

Tilaa lehti