Turvattomuuden kokemus jää usein vaikuttamaan traumatisoituneen ihmisen kehoon. Keho-orientoituneessa traumapsykoterapiassa autonomisen hermoston toimintaa muovataan kehollisten menetelmien avulla. Kun kehon jatkuva valppaana oleminen hellittää, voimavarat vapautuvat elämiseen. 

TEKSTI MARJAANA TUNTURI 

Emotionaalisesti traumatisoitunut ihminen voi käydä psykoterapiassa vuosia ja olla tietoinen psyykkistä vointiaan horjuttavista asioista, mutta elämä on silti pelkkää rämpimistä. Vaikka mitään pelättävää ei ole, päivät kuluvat valppaina ja yöt ovat täynnä säpsähtelyjä.

Miksi ihmeessä?

Vastaus löytyy kehosta. Traumatisoituneen keho reagoi kuin menneisyys uhkineen olisi edelleen läsnä. 

– Kokemuksemme turvallisuudesta on pohjimmiltaan kehollinen. Turvattomuus syntyy kehossa, ja se voi jäädä kehoomme senkin jälkeen, kun uhkaava tilanne on ohi, kertoo filosofian tohtori, traumapsykoterapeutti Marko Punkanen

Musiikkiterapiasta väitellyt Punkanen kouluttautui alun perin musiikki- ja tanssi-liiketerapeutiksi. Hän on ollut suunnittelemassa Oulun yliopiston keho-orientoituneen traumapsykoterapian koulutusta ja toimii tällä hetkellä sekä sen että sensomotorisen psykoterapian kouluttajana.

– Kehollisten menetelmien käyttö tuo toivoa. Niiden avulla on mahdollista toipua vaikeistakin traumoista, hän sanoo.

PELKKÄ YMMÄRRYS EI RIITÄ 

Kehon ja mielen yhteys on ymmärretty psykiatriassa pitkään, ja kehollisista hoitomuodoistakin kirjoitettiin jo 1900-luvun alussa. Silti traumoja on vasta nyt alettu systemaattisesti hoitaa kehon kautta. 

Emotionaalisen trauman syntymekanismi on nykytiedon mukaan kehollinen silloinkin, kun siihen ei liity fyysistä väkivaltaa. Traumatisoivat tapahtumat saavat ihmisen autonomisen hermoston toimimaan väärin, minkä vuoksi niin sanottua normaalia olemisen tilaa voi olla vaikea tavoittaa. 

Ylivireys näkyy lihasten jännitystiloina, säpsähdyksinä ja pinnallisena unena, alivireys fyysisenä voimattomuutena ja mielialan laskuna. Päivät töissä voivat sujua, mutta kehon jatkuvan puolustusvalmiuden vuoksi ihminen on työpäivän jälkeen täysin uuvuksissa. 

Miksi sitten pelkkä ymmärrys traumatapahtumista ei riitä toipumiseen?

– Vastaanotamme kokemuksia kolmella tasolla: kognitiivisesti, emotionaalisesti ja sensomotorisesti eli viiden aistikanavan, kehon sisäisten aistimusten ja liikkeen kautta. Voimme kompensoida kognitiolla aika paljon, mutta silloin ihminen sulkee koko ajan osan itsestään pois. Keho on opetettava siihen, ettei se ole enää toisten armoilla vaan ihmisen itsensä hallittavissa, Punkanen sanoo. 

Voimakkaita tunteita ja kehon reaktioita on jo pitkään osattu rauhoittaa hengityksen avulla. Toistojen avulla autonomisen hermoston toimintaa voidaan myös korjata ja saada ihmisen vointi kohenemaan pysyvästi.

Pelkojensa kanssa eläneen ihmisen näkökulmasta ajatus kuulostaa hyvältä: jotakin näin konkreettista on vielä tehtävissä.

TAKAISIN TURVAAN  

Traumatisoituneen yhteys omaan kehoon on usein heikko, joten traumatyöskentely aloitetaan tutustumalla kehoon. Marko Punkanen ottaa esimerkiksi pelon. Työskentely aloitetaan pohtimalla, missä pelko tuntuu. 

Jos tunne paikallistuu esimerkiksi rintakehään, keskitytään siihen: Millainen ja minkä kokoinen tuntemus on? Pieneneekö se, jos käden vie rintakehälle?

– Lähdemme liikkeelle suuresta pelon tunteesta ja lopuksi helpotamme rinnassa tuntuvaa jännityksen tunnetta. Tämä vaatii toistoa, mutta kun mennään kohti kokemusta eikä pois päin siitä, olo alkaa helpottaa. 

Kehoon tutustumisen lisäksi vakauttamisvaiheessa opetellaan tunnistamaan ali- ja ylivireystiloja ja harjoitellaan niiden säätelyä. 

– Ihminen voi mennä paniikkiin tai kadottaa kokonaan yhteyden kehoonsa ilman, että hän tietää, miksi näin tapahtuu. Kehon reagoinnin voi laukaista pienikin yksityiskohta – jokin ääni, sana, tietyn värinen paita tai partaveden tuoksu. 

Kun traumamuistojen aiheuttamia kehon tuntemuksia alkaa tunnistaa, kehoon voi vaikuttaa esimerkiksi hengityksellä. Lyhyt sisäänhengitys ja pitkä uloshengitys rauhoittavat autonomista hermostoa ja auttavat tasaamaan ylivireyttä. Pitkä sisäänhengitys ja lyhyt uloshengitys puolestaan aktivoivat lamaantunutta kehoa. 

VIHOLLISESTA YSTÄVÄKSI 

Traumojen hoito voidaan aloittaa, kun keho ei enää reagoi hallitsemattomasti ja ihminen pystyy ajattelemaan traumamuistojaan niin sanotussa kaksoistietoisuudessa eli säilyttäen läsnäolon myös nykyhetkessä.

Trauma syntyy, kun ihminen ei voi aktiivisesti puolustaa itseään uhkaavassa tilanteessa, ja siksi sitä hoidetaan saattamalla loppuun kesken jäänyt puolustautuminen. 

– Terapiassa palautetaan mieleen jokin mennyt hetki, ja ihminen huomaa, että hänen käsivarsissaan tuntuu tarve työntää jotakin pois. Tämä kesken jäänyt kehon impulssi saatetaan loppuun työntämällä käsillä esimerkiksi tyynyä. 

Vaikka työntäminen tehdään hallitusti ilman tunteenpurkausta, keho alkaa usein täristä. Tärinä laukaisee hermoston ylivireyttä. Sama reaktio tuotetaan niin sanotussa TRE-menetelmässä, joka kehitettiin alun perin ryhmäkäyttöön kriisialueiden ihmisille. 

Jos oma psykoterapeutti ei ole erikoistunut keho-orientoituneeseen traumatyöskentelyyn, Punkanen kannustaa yhdistämään terapiaan kehollisen harrastuksen. 

– Esimerkiksi traumasensitiivisestä joogasta on aika hyvää näyttöä. Myös ryhmämuotoisen tanssi- ja liiketerapian vaikutuksista masentuneiden kehonkuvaan saatiin juuri viime vuonna hienoja tuloksia suomalaisessa tutkimuksessa. Ammattitaitoisen henkilön ohjaamia TRE-harjoituksiakin voi kokeilla.

Traumamuistoja hoidetaan myös EMDR-terapialla, jossa muistoon liittyvää kokemusta muutetaan silmänliikkeiden kautta. Menetelmä tehoaa erityisesti yksittäisiin traumakokemuksiin. Se soveltuu Punkasen mukaan hyvin myös emotionaalisen trauman hoitoon kokeneen EMDR- ja traumapsykoterapeutin käyttämänä.

Kehollisen työskentelyn toistojen lopputuloksena autonominen hermosto muovautuu uudelleen ja kehon jatkuva valmiustila uhkia vastaan hellittää. Keho lakkaa myös olemasta paha objekti, jota ihminen on vältellyt tai pyrkinyt tuhoamaan, ja siitä tulee subjekti. Kun kehosta tulee ystävä, muuttuu myös ihmisen käsitys itsestään myönteisemmäksi.

RAKKAUS EI OSU MAALIIN  

Moni emotionaalisesti traumatisoitunut kokee, ettei häntä ole rakastettu. Traagisinta tässä kokemuksessa on, ettei se useinkaan ole totta.

Vanhemman kyvyttömyys kohdata omia ja siten lapsensa tunteita voi johtaa traumatisoitumiseen, eikä kyvyttömyys kohdata tunteita ole sama asia kuin rakkaudettomuus. Rakkaus ei vain ikään kuin osu maaliin. Tällä tavalla syntyneet traumat koskettavat eri tasoisina monia suomalaisia. 

Koska traumatisoituminen voi olla monenlaisten mielen ja kehon oireiden taustalla, traumatuntemusta tulisi Marko Punkasen mukaan lisätä myös perusterveydenhuollossa. 

– Ihmisellä ei välttämättä ole kosketusta traumataustaansa. On ymmärrettävää pelätä sairastuneensa fyysisesti, jos vaikkapa jalat eivät kanna. Jos fyysistä tai neurologista syytä oireeseen ei löydetä, lapsuudenaikaisia tapahtumia selvittelemällä voidaan päästä trauman jäljille ja saada ihminen ymmärtämään syitä oireilleen.  

Ensin on kuitenkin rakennettava luottamus. Traumatisoituneen kanssa se on usein vaikea tehtävä, etenkin sanallisesti.

– Traumatisoituneiden ihmisten kanssa työskentelevien on kiinnitettävä erityistä huomiota omaan kehollisuuteensa. Luottamus rakentuu kehon kautta, rauhallisilla ilmeillä ja eleillä. Turvallisella vuorovaikutuksella toisen ihmisen kanssa on mieletön parantava voima. 

 

 

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.  Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin tai lahjaksi.  

Tilaa lehti