TEKSTI MARJO HENTUNEN KUVA EEVA ANUNDI
Teemu Mäntynen, 50:
”Vaimoni Jenni kaatui ulkoiluttaessaan koiriamme huhtikuussa 2022 ja hakeutui kipujen takia lääkäriin. Hänen vatsastaan löydettiin kasvain, joka varmistui munasarjasyöväksi.
Kesällä Jenni leikattiin, ja loppukesästä aloitettiin sytostaattijakso. Ennusteet olivat varovaisen positiivisia, mutta syksyn sytostaattijakso ei enää tehonnut.
Ennen vuodenvaihdetta lääkärit päättivät lopettaa paranemiseen tähtäävät hoidot tuloksettomina. Jenni koki tämän ahdistavana. Hän olisi halunnut jatkaa hoitoja, elämänhalu oli niin voimakas. Hänellä oli ollut laaja sosiaalinen piiri, mutta sairaudestaan hän halusi kertoa vain harvoille. Kuolemasta ei puhuttu. Sisäänpäin käpertyminen oli hänen tapansa säästää voimiaan.
Minusta tuli Jennin omaishoitaja. Helmikuisena iltana 2023 olimme käymässä nukkumaan, kun Jenni sanoi, että hänellä on outo olo ja henkeä ahdistaa.
Se oli hänen viimeinen iltansa. Hän oli kuollessaan 47-vuotias, ja olimme olleet yhdessä 25 vuotta.
Kuoleman jälkeen talo tuntui yhtäkkiä täysin vieraalta, siellä olivat vain minä ja koirat. Eteisessä oli vielä vettä ensihoitajien lumisista kengistä. Heidän neuvostaan äitini tuli luokseni yöksi.
Keväästä minulla on vain valokuvanomaisia muistikuvia. Elin hiljaisuudessa ilman televisiota, radiota tai musiikkia.
Sain vinkin Nuoret lesket -yhdistyksestä vaimoni palliatiivisen osaston sairaanhoitajalta. Yhdistyksen kautta löysin samannimisen Facebook -vertaistukiryhmän.
Kirjoittamisesta tuli minulle henkireikä ja tapa käsitellä menetystä. Mian kanssa kirjoittelimme ryhmässä tunteistamme ja kommentoimme toistemme kirjoituksia.
Kesäkuussa Jennin uurna oli haudattu. Jokin iso möhkäle sisälläni kääntyi, ja saatoin alkaa katsoa tulevaan. Heinäkuussa minua pyydettiin yllättäen treffeille. Vaikka niistä ei kehkeytynytkään jatkoa, aloin pohtia, olenko valmis deittailemaan. Totesin, että voisin ollakin.
Mia lähetti minulle ensimmäisen yksityisviestin vasta, kun olin kertonut ryhmässä aloittaneeni treffailun. Kahden viikon kuluttua siitä tapasimme ensimmäisen kerran.
Ensikohtaaminen oli aluksi kovin jännittävä. Ajoin Mia luokse, ja hän oli kattanut herkullisen aterian aurinkoiselle terassille.
Tuntui, kun olisin tuntenut Mian osin jo entuudestaan. Toisen ajatuksiin syvällisesti tutustuminen ja kokemus siitä, että ymmärrämme toisiamme, saivat ihastumaan ja seurustelemaan.
Leskeytymisen kokemus tuntuu kasvattaneen sydäntä ainakin kaksi kertaa aiempaa suuremmaksi.
Uuden suhteen aloittaminen toi jännitystä ja kaipaamaani iloa elämään. Minulla on tilaisuus rakentaa uutta suhdetta vanhoista asioista viisastuneena. Voin olla parempi versio itsestäni.
Uskon leskien kokevan, että parisuhteen riidat ovat olleet tavattoman pienisieluisia ja turhanpäiväisiä puolison menetykseen verrattuna.
Olemme pitkään naureskelleet sitä, millainen ensimmäinen riitamme tulee olemaan. Kompastuskohdista on voinut jutella aiempaa avoimemmin, mikä on estänyt konflikteja.
Meille molemmille edesmennyt puoliso on yhä tärkeä. Uuden kumppanin tunteet edesmennyttä puolisoaan kohtaan eivät aiheuta samanlaista mustasukkaisuutta kuin jos kyse olisi vaikka avioerosta.
Surusta tulee osa elämää. Se tulee aaltoina: joskus kauniina muistona, joskus kuristavana tunteena. Surua voisi verrata sipulin kuorimiseen. Aina paljastuu uusia kerroksia, kun jotain saa kuorittua pois.
Olemme Mian kanssa myös ilmoittautuneet kokemusasiantuntijakoulutukseen. Kun on saanut itse apua, haluaa auttaa muitakin puolisonsa menettäneitä.”
Mia Rapeli-Pellikainen, 49:
“Syyskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2022 seisoin Meilahden sairaalan päivystyshuoneessa ja tuijotin turtana sängyn päätyä. Olimme juuri saaneet tietää, että miehelläni Mikalla on aivokasvain.
Vaikka olin kohdannut aiemminkin läheisten kuolemia, nyt edessä oli syvin kuilu, suurin musta aukko koskaan. Ennuste oli lohduton, mutta Mika eli diagnoosin jälkeen vielä seitsemän kuukautta.
Olimme olleet 17 vuotta yhdessä. Naimisiin menimme kaksi viikkoa Mikan diagnoosin ja aivoleikkauksen jälkeen.
Kuvasin tuon hetken kirjoittamassani lyriikassa: Sä aattelit ystävänpäivää, mut mä ehdotin syksyy ja ruskaa, me sanottiin tahdon toisillemme, se hetki oli iloa ja tuskaa.
Mika kuoli 31. päivä maaliskuuta. Hän oli kuollessaan 49-vuotias.
Ensimmäiset kaksi viikkoa ystäväni asuivat vuorotellen luonani. Touhusin järjettömästi ja järjestin hautajaisetkin pikavauhtia. Mikan uurna laskettiin Posiolle, metsästysmaille.
Aamut olivat epätodellisia ja raskaita. Ikävä vyöryi päälleni ja asettui harteilleni kuin betoni. Joskus taas kiukku ja epäoikeudenmukaisuuden tunne tulvivat mieleeni. Vaikka tunteet olivat epämääräistä mössöä, toimintakykyni säilyi. Olin tehnyt surutyötä jo Mikan sairastaessa.
Surun keskellä tapahtui myös jotain mullistavaa. Sain tekstiviestin esimieheltäni, joka oli lukenut tekstejä sivuiltani ja kysyi, haluaisinko kirjoittaa hänelle lyriikoita. Syntyi ajatus tehdä levyllinen lauluja rakkaudesta, menetyksestä, surusta ja toivosta.
Aloin kirjoittaa aktiivisesti Nuoret lesket -ryhmään pian puolisoni kuoleman jälkeen. Kirjoitin tekstejäni itselleni päiväkirjanomaisesti ja jaoin niitä omilla sivuillanikin. Kirjoittamisesta tuli tapa tehdä surutyötä.
Kiinnostukseni Teemuun heräsi pikkuhiljaa, kun seurasimme toistemme kirjoituksia. Kiinnostuin hänen tavastaan käsitellä surua.
Rohkaistuin ottamaan Teemuun yhteyttä heinäkuun lopulla, koska hän oli tuolloin pohtinut, olisiko valmis tutustumaan uusiin ihmisiin.
Kun veljeni tuli elokuussa luokseni grillaamaan, hän oli todennäköisesti valmistautunut psyykkaamaan pikkusiskoa elämän jatkumisesta. Kun sain lopulta kerrottua, että olen kiinnostunut uudesta ihmisestä, hän suhtautui hyvin positiivisesti. Melko pian kerroin asiasta myös muutamille läheisille ystäville.
Tutustuminen Teemuun on tuonut luottamusta siihen, että elämä kantaa. Hänen kanssa on helppo jakaa ajatuksia, keskustella sekä syvällisesti että kevyemmin.
Meillä on hyvin samankaltainen huumorintaju. Ehkä myös tietty analyyttisyys ja tapa jäsentää maailmaa on meille yhteistä.
Yhdessäolossa on tärkeää läheisyys ja ajatusten jakaminen. Välillä olemme pyrkineet tekemään jotain erityistä, kuten käyneet konserteissa, taidenäyttelyissä ja ulkona syömässä. Tällä hetkellä projektina on totuttaa koiriamme toisiinsa.
Toki juttelemme myös menehtyneistä puolisoistamme. Olemme molemmat uuden tilanteen edessä, ja kummallakin on paljon ajatuksia siitä, mitä ehkä voisi tai haluaisi tehdä tulevaisuudessa.
Näin on hyvä. Liian nopea eteneminen voisi olla huono juttu, sillä tarvitsen myös tilaa ja aikaa käsitellä asioita, kuten surua. Vaikka suru ja kaipaus kulkevat mukanani aina, olen alkanut uskoa, että edessä oleva elämä voi olla hyvää, ja olen kiitollinen monesta asiasta.
Erityisen kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt rinnalleni Teemun kaltaisen ihmisen. Hänen kanssaan voin katsoa eteenpäin, taaksepäin ja olla kiinni tässä hetkessä.”
Haluatko lukea lisää fiksuja juttuja mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Tilaukseen kuuluvat myös näköislehti sekä koko lehtiarkisto vuodesta 2016 alkaen.
