TEKSTI LAURA PÖRSTI  KUVAT SUSANNA KEKKONEN     

 

Työhuoneessa Helsingin yliopistolla ottaa vastaan valtava Barbie-elokuvan juliste.

Vastakkaiselle seinälle on ripustettu taidetta ja Joni Mitchellin Hejira-levyn kansikuva. Ikkunalaudalla on viherkasveja ja lattialla Ikean mustavalkoraidallinen villamatto, jota kutsuttiin kymmenen vuotta sitten blogimatoksi, koska se vilahteli niin monessa sisustusblogissa.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, Astrid Swan oli viisi levyä julkaissut 32-vuotias muusikko, vaimo ja kaksivuotiaan äiti, joka oli juuri hyväksytty väitöskirjatutkijaksi – ja saanut rintasyöpädiagnoosin.

Hän sairasti, kasvain leikattiin, hoidot tehosivat. Syöpä katosi näkyvistä.

Sitten se palasi. Puhelu tuli vappuaattona seitsemän vuotta sitten: ”Sinulla on levinnyt rintasyöpä.” Se oli ja on syöpä, jota voi hoitaa mutta ei parantaa.

Swanin elämä kulkee nykyään kolmen viikon sykleissä. Sillä tiheydellä hän saa sairaalassa sytostaatteja, joiden tehtävä on pitää kasvaimet kurissa. Vahvaa lääkeannosta seuraavan viikon hän on kuin lievässä koronassa: kirjoittaa kotona ja lepää paljon.

Tämän jälkeen hän ahtaa kahteen viikkoon kolmen viikon sosiaaliset tapahtumat.

– Joskus on raskasta elää näin lyhyissä sykleissä, mutta tätä on luvassa niin kauan kuin hoito toimii, Swan sanoo.

Muutakin kuin alakuloa  

Astrid Swan on yhä muusikko, vaimo ja nyt 12-vuotiaan äiti. Lisäksi hänestä on tullut kirjailija ja tutkija. Swanin omaelämäkerrallinen teos Viimeinen kirjani ilmestyi vuonna 2019, väitöskirja äitiblogeista kolme vuotta sitten.

Syksyyn saakka Swan tutkii päivätyökseen surua tieteen ja taiteen keinoin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa tehdään humanistis-yhteiskunnallista huippututkimusta. 

Yksi hänen kiinnostuksen kohteistaan on kuolevan itsensä kokema suru, asia, josta tieteessä ei juuri ole puhuttu. Hänen metodinsa sen käsittelyyn on osin omaelämäkerrallinen. 

– Kuolevan suru ei ole vain itkemistä ja alakuloisuutta, vaan siihen voi kuulua vaikka mitä tunteita. Oma suruni näkyy myös toiminnassani: haluan tehdä asioita, jotka koen itselleni mielekkäiksi.

Swanin tapauksessa se tarkoittaa työtä. Se koostuu asioista, joita hän eniten rakastaa: tutkimuksesta, musiikista, kirjoittamisesta. Työ on hänelle myös tukimuoto, jonka kautta voi purkaa elämäntilanteen aiheuttamia kysymyksiä.

Kun Swanilta kysyy, mitä hän vapaa-ajallaan tekee, hän näyttää hivenen hämmentyneeltä. Hän ei tunnista elämästään yhtään harrastusta, ellei sitten lasketa Sinkkuelämän katselua lapsen kanssa tai musiikin kuuntelua koko perheen voimin.  

Työ ja vapaa-aika, tiede ja taide menevät Swanin elämässä sekaisin. Alkujaan hän yritti erottaa tekemisiään toisistaan uskottavuuden tähden, mutta nykyään hän arvelee sekoittamisen olevan hedelmällistä. 

– Sairaus on auttanut kulkemaan omia polkuja, hän uskoo.

Elämä saikin jatkua

Kuolema on leyhytellyt Swanille helmojaan monta kertaa. Viimeksi lääkärit neuvoivat ”laittamaan paperit kuntoon” vuonna 2021, kun edellinen lääke ei enää tehonnut. Uutta piti odottaa ulkomailta kuukausia. 

Kun lääke tuli, se tehosikin. Kuolema peruuntui. 

Nyt Swan sanoo liikkuvansa omassa surussaan edestakaisin: joskus se lamaannuttaa ja tekee loputtoman yksinäiseksi, toisinaan se etääntyy. Se ei kuitenkaan koskaan poistu. 

Kuolevalle suru on eksistentiaalinen tosiasia, ei ongelma, jonka yli pitää päästä.

– Tämä viimeisin kuoleman jälkeinen elämäni on ollut niin pitkä, etten jaksa koko ajan määritellä tämän olevan varmaan viimeinen työpaikkani, viimeinen riitani tai viimeinen kakkupalani. Sekin on uuvuttavaa.

Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2024 ilmestyneestä jutusta. Haluatko lukea koko haastattelun? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin. Saat tilatessasi käyttöösi koko sähköisen lehtiarkistomme  vuodesta 2016 alkaen ja pääset lukemaan heti myös tämän artikkelin kokonaan.